Pitkän aikaa sai Jooseppi maata ennenkuin älysi, missä oli, ja silloin hänen sydäntänsä vasta kauheasti kouristi, kun muisti oudon miehen häntä puhutelleen — vai oliko sekin unta? mikä oli unta? mikä oli totta?
Hän kopeloi märän paitansa sisäpuolta — oi Jumalan pyhät enkelit — minkä setelin mies oli rintaansa kiinnittänyt —! Ei, ei, tuhatkertainen ei — unessa oli häntä rääkätty — hän läähätti ja vapisi, ja kuva kuvan jälkeen vilahti unesta — totisesti — se oli varoitusuni syntiselle ihmiselle. Jooseppi nousi istualleen, aamu jo kajotti, hän siirtyi akkunan pieleen ja huomasi taskukellon seinään kiinnitettynä — käypä kello se oli ja osoitti neljännestä vailla 5. Jooseppi veti saappaat jalkaansa ja läksi käymään ulkona nurkan takana — aamuilma vilvoitti polttavaa päätä, mutta sydänalassa oli kuin lyijyä. Hän palasi pirttiin ja jäi kuin patsas seinää vasten istumaan, hievahtamatta, tuijottaen pirtin mustaan orteen — horroksissa — yhtaikaa unessa ja valveilla — kuka hän oli? mitä olikaan tehnyt? Voi häpeä… Eikö sitä vielä… niin — eikö sitä vielä…?
Muukin pirttiväki jo heräili, ja pirtin perästä, kamarista ilmestyi emäntä kahvia keittämään — se oli sepän emäntä, seppä Herraskaisen, joka paraikaa istui Vaasan linnassa kiinnijoutuneena sekaantumisestaan kommunistein salaisiin etappijärjestelmiin rajaseudulla. Vuosikauden jo oli linnassa istunut ja taisi vieläkin saada istua vuoden, puolitoistakin — seppä Herraskainen, sellainen ihannemies!
Kello oli täsmälleen 6.
Jooseppi Kenkkunen karisti viimeisenkin epäilyksen sielustaan, rutisti kourallaan tuhatmarkkastaan rintaansa vasten ja läksi rientävin askelin Työväentalolle.
Ja sen sijaan että olisi pitänyt saamansa kauniin rahan ja ottanut vastaan lähemmät määräykset menettelyohjeista, mies ripein liikkein tempasi setelin povestaan ja työnsi sen sanaa sanomatta takaisin sinipukuisen, punapuseroisen agentin kouraan. Hänen silmänsä vain kiiluivat kuin karhun silmät.
— Tuli eilettäin vähän hummattua, mutisi hän, — tässä on rahasi. Eläkä pelkää että kellenkään puhun…
— Pergeleh lahdargädyr! kirosi muukalainen raja-agentti jälkeen, mutta Jooseppi jo astua kepsutteli Maakuntaa kohti ja hänen mielensä oli taas kevyt ja veikeän aaltoileva niinkuin ennenkin. Vaikka roikkuivatkin ryysyt…
21.
On siinä tutunomainen korpimaan matkue, kun miehen jässäkkä talvisena päivänä yksikseen, sukset olalla, tallustaa kolmen järvenselän halki taluttaen perässään vastahakoista vanhaa »kunnan lehmää» ja pörhöinen pystykorva koira, kippurahäntä, kiilusilmä, kaikin tavoin koettaa auttaa isäntäänsä tuossa tärkeässä kuljetuksessa.