Sen kunnan lehmänhän hän tietysti otti, Jooseppi Kenkkunen, koska se kerran oli joutilas eikä entisellä isännällä, Kötys-Heikillä, enää ollut yhtä lehtikerppua, mitä nakata lehmä rievun eteen — tosin ojasta allikkoonhan siinä vaelsi kunnanlehmä, ei tainnut Ryysy-Joosepillakaan liioin olla heinänkortta pahansiivoisen pimeän navettansa lähettyvillä, mutta mustuneita lehtikerppuja sentään löytyi rantaladossa ja jonkunverran jäkälän muraa kodan kupeella — olihan sitä siinäkin ravintoa raavaseläimelle. Ei syönyt rahvaskaan kirsimarjoja korvessa, ei ollut kuukausimääriin maidontilkkaa mökinlapsille — tarvitsiko kotielukankaan herkutella — sopusointuinen oli suhde ihmisen ja eläimen välillä Rämsänrannan kristillisessä seurakunnassa.
— Väljät sillä kantturalla on utareet, puhkuu Jooseppi puhellen ääneen Vekulleen, joka aikalailla älyää hänen puhettaan. — Väljätpä hyvinkin, vaan tyhjät kuin Häntäahon Lassin kessumassi… Ikäloppu kunnanlehmä katsahtaa kysyväisesti uuteen isäntäänsä — mylähtää haikeasti ja ikäänkuin ajattelee: Mikähän se tuokin tuppura lienee miehiään ja minkämoinen hällä lie akka — onkohan kurjilla mitä yöksi antaa märehtimistä ja kuinkahan monta neljännestä tässä taas saa soseessa sorkkelehtia?
Hänelle »Rinsessalle» — se on näet kunnanlehmän juhlallinen nimi — on jotenkin yhdentekevää, minne hänet taas sijoitetaan, kunhan vain sen verran pureksimista antavat nämä ristityt, että henki pötsissä pihisee. Tällaista turneeta se on elämä elukalle ollut jo 12 vuotta, kymmenessä talon tapaisessa on »Prinsessa» Rämsänrannan kunnallishallitusta edustanut ja seurakunnan köyhälistöä lypsykoneena ja vasikkamasinana palvellut. Sitä hän vain, Prinsessa, ei ymmärrä, miksi moinen mustalaiskierto on langennut juuri hänen osakseen! — kesälaitumilla on hän keskustellut satojen ämmäin kanssa, joilla on elinkautinen palveluspaikkansa samassa talossa — siitä saakka kuin kunnanesimies pistäysi Kaunisahon torpassa, on Prinsessan kohtalo ollut hankkia toimeentulonsa kiertueella. Ja nytpä on hän tuon kyssäniskan Kenkkusen kyydissä!
Mitä, jos ei seuraa koko karnevaalia, panee kovan kovaa vastaan — minkähän tekevät?
Ja kunnanlehmä, Prinsessa, pysähtyi keskelle jääulappaa ja työnsi lyhyet, lysmäiset eturaajansa syvälle lumeen täydelliseen jarrutusasentoon.
Jooseppi ähkäsi ja, kiepsauttaen nuoran rikkinäiselle olkapäälleen, veti hartiovoimalla. Vaan kunnanlehmä ei kuin karrusti vastaan, pudisti käyräsarvista päätään ja katseli tylsän kaihomielisesti sivulleen, hiukan taakseen — tuollapa Oraviseljän takalistossa oli hän syntynyt. Siellä oli ollut niin hellä nuori emäntä, sen emännän kesäyölaulut tarhasuitsun sauhun siimeksessä hän muisti nuoresta vasikasta saakka. Silloin oli hänkin, kaunis Prinsessa, uskonut onnen unelmiin, uskonut elämään, kotiin ja rakkauteen! Miksi oli kaikki sitten kadonnut kuin ihana kangastus, miksi oli hänestä tullut yhteiskunnan kulkuri, miksi ei hänen oltu annettu jäädä syntymätorpalleen, miksi oli häntä, Prinsessaa, poljetettu kymmenillä vierailla härillä kuin mitäkin porttoa — miksi ei hän itse ollut saanut valita puolisoa Kaunisahon kesälaitumilta?
— Ke kehveli, mitäs siihen seisatit! ähkyi Jooseppi turhaan kiskoen nuorasta.
Mutta Prinsessa ei hievahtanut. Jooseppi alkoi päästellä ärräpäitä. Se oli merkinanto Vekulle, heti kun ensimäinen ärräpää pärähti isännän kurkusta — muristen se tarrasi lehmän takakinttuun ja tämän oikeuden se pidätti itselleen niin kauvan kun ärräpäitä sinkoili. Ylenkatseellisesti käänsi vanha viisas lehmä kallonsa ärhentelevää koiraa kohti ja hirmuinen vihanpuuska yllätti sen sielun — Prinsessa tahtoi kostaa kovan kohtalonsa tuolle kyssäniskaisen taluttajan tuntemattomalle hurtalle — ripsakka riuhtaus ja Jooseppi pyllähti takasilleen — lehmä syöksyi koiran kimppuun uhmaten seivästää sen sarvillaan vasten kevättalvista järvenjäätä. Mutta ei ollut Ryysyrannan Vekkukaan ensi kertaa kenkkulehmää kyydissä, nokkelasti se väisti puskun ja pinkasi vinkaisten lumesta nousevan isäntänsä jalkoihin, josta se alotti voimakkaan haukunnan. Siinä haukunnassa olikin sisältöä: »Oo kunnanlehmä, kippurasarvi, elä huoli rimpuilla Petkelkylän partaisia peikkoja vastaan, ne tietävät kyllä mitä ne tekevät, vievät sinut vaikka Pahankolon kuiluun, elä yhtään hulluttele eläkä hidastuta marssia, turha, turha on sinun, oi pihtikinttuinen Prinsessa, potkia tutkainta vastaan! Hau — hau — hau…»
Prinsessa mylvähti intohimoisesti — mikä tukahtunut tuskan tuntu tuossa mylvinnässä — ja, tuntien olevansa irti, harppasi pois tien kallolta uhmaten lönkytellä peninkulman päässä siintävää Kaunisahoa kohti. Mutta hangen pinta ei kantanut raskasta rumilasta ja lumen alla hulisi välivesi — syvälle porskahtivat lehmän koivet mustiin reikiinsä ja siinä oli samalla Jooseppikin tarttumassa talutusnuoran silmukkaan.
— Elähän, äikkäpää, käsistä karkaa!