Salaperäistä samalla! Haikeatuntuista! Täällä urun pohjalla vallitsi kuinen hämärä, lenseä siimes, mutta täältäpäin oli soma katsoa tuonne ylös kalliovaaralle, kuinka kevätaurinko kultasi petäjänkylkiä — kuinka ihmeellisessä rusossa ne paistoivat ja kuinka mustain naavakuusten käpykruunut kimmeltäen kevättuulessa heiluivat.
Lumiturkkinsa oli jo kauttaaltaan karistanut metsä tuolla ylhäällä, vaan täällä pohjanrinteellä yhä killuivat näreissä paksut lumikiepit ja koivunkaari vielä virui tukastaan tartuksissa. Mutta oli juuri se päivä, jolloin tuo tukka hangen sulaessa suhahti irti ja koivu ponnahutti solakkaa varttaan, vaikka ei vielä pystyyn päässyt. Ja oli juuri se päivä, jolloin pohjanrinteelläkin kuului hauskoja humahduksia, kun sokurinvalkoiset kiepit ryöpsähtivät maahan — pääsiäistonttu siellä kepillään pudotteli paakkuja ja pelotteli pakoon talitiaisia.
Urun pohjalla porisi puro, tosin hangen komon alla, mutta pontikkasavotan rantaan oli auvennut sula, ja jopas oli Aapeli poika nelisiipisen vesimyllyn puron nivaan rakentanut pyörimään — niin mukavaa polsketta se nyt siinä piti, sitä vesihyrrän hilskettä saattoi katsoa vaikka päivän, mutta ei isä Jooseppi joudattanut — pataa piti vahtia Aapelin ja puita pilkkoa ja sitten auttaa tislauksessa, jäähdytyksessä ja astiaanpanossa. Tarkkaa työtä se vain oli…
Jo herkeää kimmel vipajamasta korkeain kuusten latvoissa ja petäjäin kyljet rusottamasta, jo on vaijennut variskin — ja synkkä siimes kuin musta villainen verho painautuu urun pohjaan. Mikä tenhoisa hiljaisuus kattaa ympäristön, mikä murheen hämärä kietoo lumisen laakson, mutta sitä kirkkaammin palaa lekottelee tuli, ja honka paukahtelee muurin alla, ja vesiväkkärä purossa polskuttaa. Ei ole pimeä, ei varsin valoisakaan Pohjolan varhakevään ilta…
— Isä!
— No mitä?
— Mikä se niin oudosti ääntelee? kysyy Aapeli heristäen korviaan.
— En minä kuule…
— Vaan minä kuulen…
Jooseppi Kenkkunen kuuntelee ja sanoo: