— Ka sille lämmin mäski haisoo nokkaan, vanhalle juopolle! laski leikkiä isä Jooseppi, jolla itsellään oli kihahtanut vähän päähän.
— Vaan annahhan kun käyn kopistamassa kirvespohjalla petäjän kylkeen, niin lähtöö vouhottamaan raato, esitteli Aapeli.
— Elähän mene, kielsi isä poikaansa: se on haltijavaris.
— Mikä haltijavaris? kysyi Aapeli.
— Tämän Pahankolon urun haltija! vakuutti isä Jooseppi. —
Haltijavarikselle ei saa pahaa tehdä. Muuten tulee itselle paha…
Aapeli omisti mielellään isänsä uskon. Se oli pyhä ja peloittava lintu sittenkin tuo harmaja Jaakko. Vaikka oli saippuankin nokassaan ryöstänyt, roitsa. Antoipa siis olla vapaudessaan. Pesäpaikkaa kai se siinä rustaili petäjän latvaan. Kai sillä akka oli lähettyvillä…
— Isä hoi, mikä se on ukko Jaakon akan nimi?
— Vappu Repekka tuo lie! naukui Jooseppi.
Aapeli nauroi sydämensä pohjasta, vaikka isovarvas kurkistikin pieksun terästä.
Punaiset liekit nuoleskelivat muurin kylkiä ja keitos porisi padassa.
Oli vähän niinkuin mukavaakin tämä oma savotta salolla…