— Elä sinä hätäile Aapeli — iltaseitsemään asti täällä ollaan eikä nyt mennä päivällisellekään kotiin, onhan meillä repussa siksi sapuskaa, jotta ei nälkään kuolla.
— Vaan isä lupasi ne uudet saappaat! huomautti kolmetoistavuotias poika, jolla oli yllään yhtä retuiset hyntteet kuin isälläänkin ja jonka toisesta pieksunterästä paljas varvas pyrki pilkistämään.
— Huomenna, huomenna, Aapeli poikaseni, saat saappaasi, lupasi Jooseppi, — kunhan tästä kirkonkylälle lähdetään. Pääset mukaan, niin sieltä Maakunnasta…
Vekku törmän päällä haukahti ja sekös Jooseppia säpsäytti:
— Eihän vain…
— Ei sieltä ketään tule, naurahti Aapeli, — varikselle vain Vekku vastaa — tuosta justiin lentää vouhotti urun päällitse ja petäjään kahahti harmaja Jaakko.
Kraa, kraa! kuului ylhäältä.
— Katsohan, isä, miten Jaakko Vekkua härnää — ihan nokan eteen kipsahtaa ja kun Vekku tormaa kohti, niin heti ylös petäjään kopsahtaa ja sieltä niin ilkiästi rääkäsee.
— Tietääpä sen, sanoi isä Jooseppi sylkäisten tuleen, mutta itse asiassa pataan, — vanhat tuttavat. Minä kuulen jo nuotista, että se on sama variksen ryökäle, joka viime keväänä nappasi nokkaansa saippuan kodan kynnykseltä.
— Sama rappari hunsvotti on! arveli Aapelikin seuraten huvitettuna silmillään koiran ja variksen haastelua rinteen päällä. — Mitähän tuo siihen nyt asettui kärkkymään?