Navetan aukinaisesta ovesta kuuluu lehmänmylinä, lammaskin määkäsee. Emäntä, Kaisa-Reeta, kuljeksii navetan ja pirtin väliä — vatsa pystyssä. Ah, miksi on emäntä niin murheen muovaama, eikö auringon säde hänen sieluunsa satu — eikö mökin-akalla ole pääsiäistä?…
Missä on Jooseppi? Missä Aapeli? Missä Vekku? Ei heitä pihan seutuvilla näy. Ei aivan aidan takanakaan. Olkaa hiljaa — kevätvaris sen kyllä tietää. Urussa, Pahankolon urussa, korven syvimmässä pimennossa työjelee Jooseppi — musta muuripata siellä porisee — ristirahvas on tilannut pääsiäisviinakset — ja nyt on jo aaton aatto. Mikäs auttaa köyhän — keitä rokka rikkaammille. Kenkku keittää, Aapeli ammentaa, Vekku vartioitsee — Ryysyrannan pyhä kolminaisuus. Täytyi siirtää kojeet käräjäin jälkeen pois kodasta, jotta ei joka kulkijan nokkaan haiskahtaisi. Sitä ei koskaan tiedä…
Kyllä hän halkojakin on hakannut, pitkät on pinot Petkeleen perällä, virran vieremillä, vaan vielä on seitsemäntoista syltä tehtävä avovesiin mennessä. Sattui tämä rahvaan pääsiäinen väliin — täytyi taas heittää kesken kunnanurakka ja rakentaa alttari Bacchukselle. Viinanjumalan suitseva uhrialttari Pahankolon urussa. Kaikesta huolimatta — kaikesta huolimatta! Se päävallesmanni on mainio mies, ei se pikkuasioihin puutu, köyhän saatanan se sydämen pohjamutia myöten ymmärtää. Ja kansan, mies on apuvallesmannikin, erinomaiset ovat molemmat Rämsänrannan nimismiehet — tokko tässä muuten ruohtisikaan?
Mutta Pirhonen, Pirhonen — se on kotka konstaapeliksi, iskee ihan milloin sattuu, nuuskii kuin poliisikoira jälkeä pitkin, ottaa vastaan ilmiannot… ettei vain parhaillaankin liene liikejalalla? Komia mies se poliisi, Koljatti Pirhonen, konstiaapeli ja ulosottoapuri. Komiaa hänessä kaikki! Eikö vain liene kuin kaimamiehensä Pyhässä Pipliassa, kuutta kyynärää ja kämmenen leveyttä…? Komiasti kuin ministeri ristimänimensäkin piirtää: keellä ja tee hoolla: Goljath — Oo — kolijat—hi! Niinpä vain: Koljatti Pirhonen, näitä Petkelkylän poikia hänkin — mitali rinnassa. Jooseppi on Koljatista vähän ylpeäkin — tulipahan yhdestä Petkelkylän poijasta edes poliisi, korkea virkailija! Vaan sepäs onkin sieltä maantien varrelta — maantie, maantie se korkeat asiat matkaansaattaa, mutta eivätpäs laita maantietä Petkeljärven ympärille — siksi vuoksi täällä eletään kuin pimeässä kellarissa.
Onpas tullut toinenkin valtiollinen merkkimies tästä samaisesta Petkelkylästä — punainen jääkäri, punainen jääkäri Ronkainen, joka nyt kommunistikokouksia kokoonhaalii ja pöllijätkiä kiihoittelee — siksiköhän siitä punainen jääkäri lienee tullut että sen syntymämökki mökötti niin kaukana maantiestä? Maantie, lansveeka, ukko Ruunun valtaväylä — sepä se kansalaiset valkaisee…, arvelee iltikseen Jooseppi Kenkkunen siinä kuusen juurella pontikkapataansa hoitaessaan.
Ei hän niin nurpalla nenin siinä kevätpaisteista päiväänsä vietä Pahanlammen liepeillä kuin akka raiska tuolla kotikujalla! Niin kauvan kun on toivon kipuna toimeentulosta ja hintin verran voitonhimoa, ei kannata suurilla suruilla sydäntänsä raskauttaa, vaikka ihmisparka käyskenteleisi kielletylläkin polulla. Keität keitoksesi, nautitset voitoksesi, uurtelet urakkasi loppuun — elämä hiihtelee hissukseen aina eilleen…
Jooseppi Kenkkunen kumartui ja otti yksikseen maistiaisryypyt pyyhkäisten parran tynkäänsä. Hänen ammattiarvostelunsa alkoi taas hupaisesti huppelehtia:
»Ka niinkuin tää viinan viljelyskin — Ukko Noakin perintö — entäs nyt kelpo rikku rotokollassa! Kieltolaki on kieltolaki, maan isät sen keksivät ja parlamentti vahvisti, mutta tulvillaan vain tulivettä lainehtii tasavalta — niitä alkion huolia eli miten ne häntä viinimmin kuhtuut, sitä spirtua kuuluu rintamailla rippovan ylitsevuotamiin asti, ei kuulemma ennetä Helsingin poliisit maahan kaataa kaikkea, vaikka kerkiämään kanistereita kallistavat kenttään, kuuluupa lentomasinastai setvertnoita tippuvan Lappeenrantaan ja Karjalan Vuoksikin jo virtaavan puoliksi sitä spirtun sekulia… Ja siihen katsoen että kun sitä ainetta saapi hevoskuormittain valtion atteikeista eikä joka resehtiä rikosrekisteriin merkitä, ja kun se on kulkutauvissa ja spanjassa mahottoman terveellistä ja kylmetyksessä kuraasinantavaa, niin sen hiivatin hirtehinenkö hänessä sitten häksännee koko järjestelmässä, jotta ei Suomen korpikansa tippaakaan tirauttaa saisi? — yhtä hyvää tämä on kuin vapriikin Valkonenkin ja paljon parempaakin!» intoili Jooseppi. — »Se spirtu eli atteekin alkion-huoli ja varsinkin virolainen kanisterimikstyyri — täytinen sen tietköön, mistä sahajauhosta ja rupipotun kuorista hyö sitä tisleeraavat, koskapa niin tekee pahan elämän, vaan tästä puhtaasta korpirojusta ei kohmeloa tule! Ei se ainakaan miestä hulluksi tee niirikuin kuuluu tulleen Savon puolessa muuan kaupparatsu», päätteli Kenkku-Jooseppi reippaasti ja pyöräytti partaansa toisen maljan, tosin hyvin ruostuneesta läkkimukista.
Iloisesti räiski honkainen, punalieskainen valkea muuripadan alla ja tervaskatkuinen savu suikersi ourun pohjalta ylös pitkin jyrkkää, näretureikkoa rinnettä — siellä ylempänä vasta tarttui siihen virkeä tuuli ja kiidätti hajoittaen sen metsään. Ryysyrannalta päin tulija ei hevillä olisi keksinyt salapolttimoa itätuulella kuten nyt eikä myös länsi- tai etelätuulella, mutta annappa jos pohjoisesta puhalsi, niin suoraan nokkaansa olisi nuuskija saanut salaisen tehtaan sauhut. Eikä sinne Pahankorven puoleen kenelläkään petkelkyläläiselläkään asiat vetäneet — taatussa rauhassa sai työskennellä Jooseppi Kenkkunen.
Hän lipasi partaansa kolmannen koeryypyn ja virkkoi juurevasti pojalleen: