Olkoot — kirkonkyläläiset olkoot kuinka tärkeitä tekijöitä tahansa — maan napoja kai siellä luullaan oltavansa — mutta syrjäkylien kaukalaisia pikkueläjiä, Suomen kansan järjestymättömiä ja ikuisesti järjestymättömiksi jääpiä tuhansia ja satoja tuhansia köyhiä ihmisiä nämä tasavallan pintaporhot eivät ikipäivinä ymmärrä, eivät heistä välitä eivätkä heidän vuosisataiseen olemassaolon taisteluunsa tahdokkaan tutustua. Kunhan heillä vaan on ne nuorisoseuransa, suojeluskuntansa, työväenpalatsinsa, nisukahvilansa, lemonaatiputkansa, grammofooninsa ja hanurinsa, ompeluseuransa ja pakanalähetyksensä, pyhäkoulunsa, rippikirkkonsa, lauluharjoituksensa ja teatterinsa, hoosiannansa ja ennenkaikkea tuo iankaikkinen tanssitautinsa — niin siellä sitä olla ällötetään ja remppaillaan eikä kylästä ulos piipaheta — koko laaja seurakunta kymmenine kylineen on näille kirkonkylän etanoille kuolleena syntynyt vasikka.

Jooseppi Kenkkunen kyllä tunnusti mielessään että kirkkoherra oli esitelmöinyt kuin oikea mies Suomen kansan kovista korpikokemuksista ja metkapa hänestä oli ollut kuulla vääpeli Veitikaisenkin kupletteja tai seurata näytelmää »Saimaan rannalla». Ja yhteiskunnallisia terävyyksiä oli hän vaistonnut toki Työväentalollakin, mutta kokonaisvaikutus kaikesta, kaikesta yhteensä oli sittenkin sielua-kirvelevä — hän Ryysyrannan elinkautinen kamppailija kaipasi kirkonkylän sivistyksessä jotakin repäisevämpää otetta — ne elivät siellä vain omaa itseänsä varten — pikkueläjille syrjäkorvessa ei pirskahtanut pisaraakaan! Ja kuitenkin — eikö juuri syrjäkorven ääretön hajakansoitus muodostanut pääkappaleen koko Suomen kansaa, sitä, jota eivät politiikan, ja kuosihulluuden tuulet koskaan turmelleet!…

Tämänkaltaiset mielikuohut ja kirpeät yhteenvedot huppelehtivat köyhän, kyssäselkäisen Joosepin sielussa, koska hän siinä jo hämärtyvässä kevättalven illassa yksikseen talutteli kotiinsa hätäavukseen saamaansa kunnanlehmää.

Kannattiko elää ja uskoa — hänen, mahdottomuuksien umpikujaan kupertuneen rähjämökkiläisen? Kuuden alastoman lapsen isän? Kymmenettään raskaana riutuvan akan ukon? Viljelyksettömän viljelijän? Russakkapirtin isännän? Heinättömän lehmänrääkkääjän? Kouluuttamatta jääpien sikiöiden papan? Elinkautisen armonkerjäläisen? — Salaviinankeittäjän?

Esi-isät olivat elää rähjänneet syntymästä hautaan saakka. Täytyykö hänenkin viimeiseen vilupäivään saakka rähjätä? Ei konsanaan ehyttä takkia päällään! Ja akalla — ei konsanaan kunnon hametta eikä palttinapaitaa… Aapelilla, apurilla ei oikeita saappaita… Pikku Kurlilla ei lullutäkkiä… Leena Kenoveevalla ei kuva-aapista… kehikossa ei kymmeniin vuosiin tulipesää… Akkunoissa ei ehyttä ruudun sipaletta… Ritilät vain, ritilät vain…

Siinä jo olikin Ryysyranta — ja Jooseppi talutti lehmän ylös lumista törmää… Oi Jumala — koti?

22.

Kevättä jo paistaa ja tuulee. Ilon kirkkaita pisaroita tippuvat kaikki etelänpuoleiset räystäät. Ryysyrannan malkokatot paljastuvat lumesta, mustuneet tuohet törröttävät tuttavallisesti. Auringon armaat säteet ihan polttavat ja häikäisevän kuulaana kaartuu taivaan sinervä kupu yli siintävän Petkelseljän. Mökin mukulat eivät enää pysy sisällä, luonto vetää ulos mustasta russakkapirtistä, törmän kuivalla pälvellä he pelmuavat — siinä on Mirkkukin, Ryysyrannan kirjava kissa. Päivää paistattavat lapset, kalpeakasvot, pörröiset pellavapäät, mutta punaiset ovat heidän paljaat jalkansa, joilla he hyppien ja luikaten kirmailevat yli sulavien hankien. Toisinvuoroin he niinkuin linnut rivissä rinnatuksin kyhjöttävät pälvellä ja tuijottavat siintävälle seljälle — järven ulapalle, jolla ei näy ketään, silmänsiintämätön rata vain tienviittoja. Mitä kummaa! Mikä se huiskahti tuolla alhaalla tiellä? Lasten silmissä vilahti. Suulleen siellä pitkin pituuttaan maiskahti kaikista pisin viitta. Kaatua keiskahti — sepäs pälvellä istuvista lapsukaisista somalta näytti. Miksikähän viitan konkelo kaatui? Kuka sen kumoon pukkasi? Jo tupsahti musta närekkin lähellä avantoa — lapset nostivat riemuhuudon. Ja vielä kolmas kuikelo, männyn haikara — kellistyi. Ihmeellistä — kukahan niitä kaateli; kuka niitä kaateli? Koko talven olivat siinä töröttäneet — miksi eivät vieläkin jääneet töröttämään?

Kevät! Suuri veitikka. Viittojen vaivuttaja. Mustien reikien poraaja, uveavantojen uurtaja, rantaporeiden porskuttaja…

Jo laulaa hangen alla pääsiäispuro. Lempeästi se lirisee, suloisesti sorisee — piilossa leikkivä auringon tytär, pohjatonta kaihoaan kaikertava korven sinipiika. Kevätvariskin raakuu pihkaa kihoavan petäjän latvassa, ja orava iloisesti, häntä pystyssä, istuu viereisessä puussa ja nakertelee käpyä.