Ja Joosepin täytyy kaivella povestaan tupakkavaransa Karihtaniemen akalle — ei se muuten lehmän ajoon toki olisi lähtenytkään.
— Eikö sinulla ole sikaaria? tinkaa Amanta tulenpolttavin silmin. Oli, peijakas vie, Joosepilla mainio Baharabat sikaarin puolikas apulaisnimismiehen vierailusta, ja sen nyt tarjosi Karihtaniemen akalle siinä keskellä järven selkää.
— Anna tulitikkua… Seiso tuulen päällä…
Ah millä intohimolla Amanta veti herrassikaarin siniset sauhut keuhkoihinsa — nytpä kelpasi ropsia lehmää kinttuihin ja elämä tuntui silkiltä. Hienon sikaarintuoksun veti sieraimiinsa toki Prinsessakin, kun tuuli sattui takaapäin. Oudot tunnelmat virisivät lehmä rukankin sielussa…
Riemumarssissa siis kuljetettiin kunnanlehmää, Prinsessaa, herraskaisen sikaarin tuoksussa kohti Petkelperää, mutta silloin sattui arvaamaton tapaus — ei lehmä, vaan Amanta teki lakon. Amanta näet oli kiireissään tullut ottaneeksi väärät, rikkinäiset saapaslötöt — jos Karihtaniemessä oikeita löytyikään — ja lehmän kintereillä kaahlatessaan tiepuolessa oli akka hupsahtanut pohkeitaan myöten lumenalaiseen veteen — ja nytpä hänen varpaitaan surkeasti paleli. Hän suorastaan itkeä vollotti ja siunaili tai oikeammin kiroili pahasti että Jooseppi niin säälimättömästi oli hänet lehmänajajakseen kiusannut — miksei hönttähousu komentanut omaa hutsuansa tai kakaroitaan?
Silloin Jooseppi siveellisesti raivostui ja huusi Prinsessan loppakorvien takaa:
— Mene hele…
Tosin ei Kenkkunen saanut Amanta raiskaa sinne, minne tarkoitti, sillä Amanta keksi juosta, niin että kintut vilahteli, lähellä-olevaan Kyyrylään — ja siihen jäi Jooseppi taas Rinsessansa ja Vekkunsa kera kamppailemaan keskelle pitkänsoukeloa Petkellahtea. Koira kirmaili kunnanlehmän kintuissa — ja hyvinpä jälleen mentiinkin, vaikka kärsivällisyyttä siinä tarvittiin. Halukkaammin alkoi lehmä talua, kun pääsi metsätielle, ei tarvinnut pyytää Varisautiostakaan apua — matka sujui juhlallisen verkkaisessa tahdissa…
Ja siinä nyt korkean korven siimeksessä laihtunutta lainalehmäänsä tasaisesti taluttaessaan Ryysyrannan Jooseppi kokosi sieluunsa kaikki eilispäivän seikkailut kirkonkylän porvarien ja punikkien piirissä ja muistellen oman mielensä ailahteluita ahdistuksessa ja jo häpeän rajalle roiskahtanutta kiusaukseen lankeemustaan ynnä hullunkurista kamalaa unennäköänsä kommunistisepän pirtin penkillä — hän kärsien ja syvästi ihmetellen näki maailman kuvan henkensä silmillä:
Ihmisiä ne kaikki siellä kyllä ovat sekä herrat että työläiset, mutta tottapuhuen hän tunsi väkevää vastenmielisyyttä molempia sakeja kohtaan. Ylöllisyyden humpuukiin pyrkivät molemmat piirit — tanssin jyskytys sekä suojeluskunnan että kommunistien illatsuissa oli sama ja rahapirun palvonta ja nautinnonhimo näkyi olevan yhtä itsekästä kummassakin luokassa. Kova kaulus ja koppakenkä. Pitsipöksyt piikatytöillä! Yli arvojensa siellä elävät! Yli arvojensa… Tosiasiallista eroa suuntaviivoissa ei tainnut olla olemassakaan.— jokainen suutarintyttö siellä ihanteli yläluokan ulkonaisia rihkamahelyjä ja jokainen työväenpalatsin mökkiläispoika punaruseteissaan ja samettihousuissaan soitteli suutaan porvareita vastaan vain sikäli, mikäli näki herroiksi haukkumissaan vähänkin kalliimpaa tai hienompaa loisteliaisuutta kuin mihin itse ruumiillisen työn ansioilla kykeni kiipeämään. Sekö se sitten oli sitä puhdasta sosialismia tai sekö se oli kommunismia että salavihkaa herrasteltiin ja juotiin nisukahvia ja punalemonaatia tuhatmarkkasilla, joita joku rajantakainen yliloikkari yönpimeässä oli kanneksinut leiviskämäärin selkärepussaan!