Luuta-ahon Lassi oli Joosepin mielestä tosiaankin miesten miekkonen. Ei vielä sillä hyvä että ryyppäsivät Koiranhännän Jussin muistoksi — oikein inkelskaksi — vaan lisäksi Lassi löi pöytään seitsemän ja puoli markkaa ja julisti:
— Siinä sulle Koiranhännästä! Minä rakastin sitä Jussia, ja niin hyvän vainajan ei pidä oleman velkaa köyhemmilleen. Terve!
— Sen tuhattulimaisesti terve! naukasee Jooseppikin pistäen piippurahat taskuunsa, mutta sitten hän kuiskuttaa Lassille että:
— Pistäysi se Pirhonen meilläi, vaan eihän koljatti keksinnä…
— Terrr-veh! toimittaa Luuta-ahon Lassi, mutta pian hän uuvuksissaan pyörähtää pirtin pahnoille ja kotvan kuluttua muutkin paneutuvat nukkumaan siihen lattialle levitetyille ryysyille. Russakat tunnustelevat sarvillaan sitä vierasta väkeä. Ulkona vallitsee kuulas yö, jossa kevätpakkanen ulahtelee. Yli Petkeleen järvenseljän kantautuu jäiltä teeriparven sorlehtiva soidin…
23.
Pitkän kelirikon pitää kevät ennenkuin kesäsulan kaukokorpeen antaa. Siinäpä talonpojalta kärsivällisyyttä kysytään, kun ei ole talven tapoja eikä kesän kekkeliä, ei lumen lipua eikä suven soutuvettä, ei pääse paikaltaan päkähtämään, ristinä vain routainen rospuutta. Pitkän talven tarpeet on tyystin loppuun nautitut, kevättä ei kurja kuolevainen arvannut menoarvioonsa mitata — kesäkullan armoantimet siintävät vasta valjun juhannuksen takaa…
Suomen korpikansalla on hätä ja nälkä juuri siihen aikaan, kun etelän rintamailla kaiken hyvän toivo ihmissieluja elähdyttää. Rintamailla ryskävät junat kiidätellen sadoille tuhansille maanviljelijöille kesänkeinoja, traktorit jymisevät talonpojan vainioilla, kyntö- ja kylvökoneet kuppelehtivat kuin hullut vasikat pitkillä saroilla — niin siellä! mutta mitäs täällä? — täällä ei kuulu edes maantien ratisevaista, kinttupolkuja pitkin eivät koneet kohoa korvenviljelykseen, suurten salojärvien kuolemanmustat kevätjäät eristävät parhaimpana luomisaikana saman seurakunnan tuhannet turpeenpuskijat toisistaan, henkensä uhalla vaeltaa nälkään nääntyvän perheen ryysyinen isä kelirikossa vuoroin hiihtäen, vuoroin suksiansa kantaen kaukaiseen kirkonkylään — apua kerjäämään, kovaa onneansa valittamaan.
Pilkatkoot vain nuo etelän eläjät pohjoisen korpikansan elinkautista elonruikutusta, julistakoot heidät laiskoiksi, lakkipäiksi penkinpainajiksi. Kieltäkööt maan isät, jotka joukkohuudolla pakottavat ukko Kruunun kustantamaan miljoonien mukavuuksia maisemilla, joilla jo sadat rautaorhit hirnuvat, kieltäkööt he yhä edelleen elämisen perustuslait Perä-Pohjan kansalta, tuolta ryysyarmeijalta, joka asuu kahta kolmannesta tätä europalaista tasavaltaa. Elkööt koskaan kiiltävillä autoillansa ajelko pappilapäivällistä syömään niihin äärimäisiin seurakuntiin, joiden syrjäkylien sydänsykähtelyä he itse eivät ikinä jaksa kädestäpitäen tarkastaa! Eiväthän sitä kirkonkylien herratkaan kehtaa tehdä, vaikka tosin vallesmanni ja pappi ja kenties ulosottokonstaapelikin korpikansan elämiset ellentää — tyytykööt virkakunnan viskelemiin tietoihin!
Mutta kuitenkin kaikitenkin: konsa koittaa se päivä, jolloin hän itse, hän, Herra Esivalta, saapasjalassa kaahlaa kaukokorven rähjäisissä kylissä, jotta hän kerran kuni muinainen mainio maapäällikkö voisi kerskata: »Maa oli minuun ja minä maahan tyytyväinen.» Ah konsa?