Ja pahasti parkaisten Kaisa-Reeta silloin pyörtyy siihen paikkaan lysähtäen lattiaan.
* * * * *
Olipa kuin itse vanha kehno vihtahousu karvakyöpeli sieltä Pahankolon urusta olisi puhaltanut kaikki pahat yhteen hengenvetoon Ryysyrannan raukan päälle näinä kovanonnen päivinä! Ei siinä kyllin että emäntä viimeisillään voihkien huohotti heikossa tilassa maaten yhdessä nurkassa, Aapeli kirveshaavaansa tuskitellen toisessa, Liisa-Valppu syömätönnä kolmannessa ja pieni Eino Jaakoppi kamalasti rykien, nenä tursuen, piehtaroi itkien likaisella lattialla, yltyleensä ruvessa.
Vielä lähetti Paha pahempaakin. Seuraavana päivänä näet se toinen lehmä, se kunnanlehmä Rinsessa nimeltään, metsään ajettuna, laskeutui nälissään urun pohjaan ja putosi puroon — sieltä sen iltapäivällä löysi Jooseppi kyljelleen kellistyneenä, takasorkistaan kiinni tarttuneena, ja jääkylmä purovirta viilteli sen pään ylitse — siihen oli köntistynyt elukka riepu.
Kauhu valtasi Joosepin.
— Nyt itse pääperhana otti! Hän olisi tahtonut huutaa, vaan kurkkua kuristi kuin pihdillä, avutoinna hän katsahti ympärilleen, älysi sentään kirveellään kaataa puun ja työnsi kangin lehmän ruhon alle sekä sai kuin saikin väännetyksi raadon kuiville. Tunnusteli valtasuonet ja rintaontelot, avasi kidan, veti ulos kielen, hieroi sarvien väliä — poissa oli henki, ei vironnut enää Prinsessa.
Silloin Jooseppi muitta mutkitta työnsi puukkonsa lehmän kurkkuun ja alkoi nylkeä Prinsessaa. Käki, harmaja lintu, siinä lenteli ympärillä kuin Pahan lähettämä sekin, kukahti kerran pari ja sitten kähisi, ilkeästi kähisi. Kukha käkhi? kukha käkhi? Ja varis, se haltijavaris petäjän latvasta raakkui hirveällä vimmalla loppumatonta kraa, kraa, kroaa! kutsuen kaikkia Petkeleen variksia ylimääräiseen kokoukseen. Vielä kuuskelaisetkin tuppasivat hyppelemään ihan lehmännylkijän silmille — ei ollut kenelläkään häpyä, koko luomakunta näin otti osaa Prinsessan kuolemaan.
Oli jo ilta, kun Jooseppi, verinen lehmänlapa kummassakin kädessään ja verinen nahka seljässä roikkuen saapui kotimökilleen — hän ei mennyt suoraan pirttiin, vaan ripusti taljan kujaan, mutta lavat hän kiidätti pieneen aitan tönöön, jonka kuulanreikäinen ovi pahasti narisi saranoillaan.
Sitten — niin — sitten oli pakko mennä pirttiin ja ilmoittaa totuus
Kaisa-Reetalle, joka sitä jo heikolla äänellä kyseli:
— Löysitkö lehmän?