— Kato hylyky kun on kulunna. Sen se teki kun syysmatalalla koskissa kolasi. Uusi emäpuu laittaa pitää ja kivasti!
Hän panee Aapelin aidan taakse etsimään sukeata kuusta, jonka janhuksesta emäpuu on tehtävä. Itse jää paikkailemaan veneen ulkopohjaa. Kiputtelee, kaputtelee…
Mustat jäät niin mukavasti murmattelivat vinhassa kevättuulessa. Jättiläisjäälautan särmä sahasi rantautunutta lauttaa, yhtäkkiä katkesi iso lautta ja nyt luistivat kaikki perävilkkaa eteenpäin tuiman tuulen painamina, mutta siinä taas tuli töksäys, ensimäinen kappale karskahti muruiksi, toinen hyökkäsi pinnan päälle, kunnes kaikki pysähtyivät liikkumattomaksi massaksi. Mielihyvällä katsahtaa Jooseppi avovettä. »Annahhan survoo, annahhan survoo!» Samalla hän kuulee suurten siipien havinaa päänsä päältä, katsoo — lumivalkoista kiiltosilkkiä vilahtaa ilmassa, pitkiä kauloja — joutsenparvi lentää Pahasta korvesta päin Petkeleen yli. »Jokohan nuo tuonne Konkonsaaren kupeelle alaslaskevat — peeveli kun ei ole pyssyä!» ajattelee Jooseppi kämmenselkänsä alitse tirkistäen. Oli hänellä joskus suustaladattava ollut, oli kerran — esikoisensa Aapelin luomisaikoina — tuollaisen komean Pohjolan laulajan kevätsulasta ampunut… siksikö lienee elämä Ryysyrannassa mennytkin vähän vikaan? — hokivat vanhat joutsenta pyhäksi linnuksi — ei olisi mitenkään saanut ampua, vaan hän, Kenkkunen, oli uhmapäissään päräyttänyt…
Jooseppi kaputtelee venettään veden hengessä ja kuulee käenkin kukkuvan vastarannan sakeassa törmäkuusikossa — ihanat tunteet värähtävät hänen povessaan — »se tuo käki on kevätkorven runoniekka, ihmisen ytimiin saakka se helskyttää», ajattelee ryysyinen mökinmies, jolla hänelläkin on ollut oma nuoruutensa ja ihanneaavistuksensa.
— Kuk-ikuu — kuk-kuu — kuk… Mutta samassa kuulee hän jotakin muutakin: Aapelin hätähuudon aidan takaa. Jooseppi hätkähtää: Mikä sille pojalle nyt tuli?
Läähättäen hän rynnistää metsään — siinä jo Aapeli nilkuttaen ehättää vastaan täyttää kurkkua ulvoen ja painaen kädellään vasenta, viileskeltyä, verenpunaista housunpolvea — kirveellä on lyönyt polveensa poika rukka, verta tulla lirisee suuresta haavasta korttelimäärin sammalelle, yli saapasvarresta punaista pursuu…
— Herrankiesus, miten sulle kävi!
— Liuskahti…, änkytti Aapeli vaikeana kuin palttina.
Ei ihan neuvottomaksi isä Jooseppi joutunut poikansa tapaturmassa, vaan oman paitansa vasemman hihan puukollaan olkapäästä irtipoikki kumautti ja sillä siteellä lujasti puristi ympäri polven, jotta verenvuoto vähänkin tyrehtyisi. Hellävaroen nosti Aapelin yli seiväsaidasta ja talutti kotipihaan. Mutta akkunan rikkoruudusta jo katsoo pojan äiti että nyt sieltä tullaan verisin vaattein — se viinankeittäjä, aviomiehen kampura, ja äidin esikoinen…
— Jeesus-Maaria, vielä tämäkin!