Viimeisillään raskaana oleva Ryysyrannan emäntä hyrskähtää itkuun.
Jooseppi ei kestä tätä kotiteatteria, vaan koppaa kirveensä ja kapistuksensa ja hölkyttää juoksujalkaa alas venerantaan. Housunsa takamukset lautasen kokoista paljasta paistaa ja paidan hihat riekaleina kevättuulessa lepsattaa…
Ollappa Pietarsaaren pikanellia mälliksi! »Ryyppyä en ota, en ota!» päättelee mies: »vaikka elämän väkkärä niin taas surkiasti surraa…»
Kun tästä pääsisi liikkeelle — Jooseppi kaputtelee veneen hylkyä, naulaa hankapuut ja tukkii rievuilla rakoja… Huono on vene — jos on huomenna paistetta, niin tervata pitää — muuten se vuotaa eikä paljon puutu ettei hajoa. Veneen raato! Auki päinkin jäi syksyllä. Jooseppi katsoo ja arvelee: Taivas tärveli hyvän veneen…
— Aapeli hoi, käyhhän tervakiulu.
Poika kantaa retuutti kiulun rantaan. Jooseppi päivittelemään:
— Nyt se myrkyn lykkejää, kun on tervai lopussa. Yhteen kylkeen piisaa.
— Jos oisi polttaa? ehdotti Aapeli.
— Se ei tervanpoltto köyhällä kannata, jos ei varsin viinankaan, vinkuu
Jooseppi.
Kääntävät siinä Aapelin kanssa veneen kumolleen ja Jooseppi noituu veneen viheliäisyyttä: