— Ka mikä etten ota, onko raha?
Kusti on tovin aikaa ääneti, kunnes motkottaa:
— Ky-kymppi on ja hi-hilikku, vaan jos tuota niinkuin pis-pistäisit omistasi lisää, kun tässä niin ollaan ka-ka-kaverit. No-nousuviikolla saat ma-maksun.
Nyt ei vuorostaan Jooseppi toviin aikaan vastaa mitään…
Mutta Amantapa onkin seurannut miesten keskustelua huppunsa alta ja panee nyt liikkeelle koko naisellisen viehätysvoimansa osaksi silittääkseen äskeistä raakuuttaan, osaksi pyydystääkseen hyötyä itselleen. Hän hypähtää ripsakasti vuoteeltaan ja kapsahtaa intohimoisesti kiinni kahvipannuun:
— Kahvia, pirsetti, minä kiehautan tälle Jooseppi rievulle, ikävä sun on olla, kun niin pitkälti olet tuiskukelissä kelkkaillut!
Hämmästyivät yllätyksestä sekä Jooseppi että Kusti. Mutta vaikka Jooseppi ei ollut niin tyhmä mies, ettei olisi vikonut vilppiä, niin kahviajatus oli miekkoselle kovin mieluinen, se taannoinen Tyynelän kahvinkatku avannolla oli kutkuttanut hajuhermoja.
— Ka ki-ki-kiehauta häntä! kakisteli ilahtuneena Kustikin.
— Virvoittaa se väsynyttä ihmisen raatoa, myönteli Jooseppikin mesikielin. — Ja mukavapa on tarinata vestää mustakylkisen ääressä…
Täydessä sovussa juoda hörppi siis Ryysyrannan Jooseppi alushoususillaan ja avojaloin kukkuraisia kupillisia Amantan pannusta, ja Kustinkin julmalle kotiparkki-naamalle levisi iltaruskon tapainen sielunilme. Puolille öin siinä juttua riitti, ja Jooseppi totesi itsekseen että oli tämä Karihtaniemi sentään melko metka majailupaikka — siinä sai aina kupposen kuumaa: miten pirhanan lailla niemeläisten lienee kannattanutkin ostaa ihan alvari kallista kahvia ja sokuria.