»Hyvä mies se Ryysy-Jooseppi — kolome kymppiä kopraan painoi ja pikanellin poskeen», arvelee Pahka-Pekka.
»Mikähän niille nyt tuli — Karihtaniemeenkö mutkausivat vai hankavihtako katkesi?» kyselee Pekka itseksensä, kun ei takaa-ajajaa taas ota näkyäkseen perässä. Mutta jopas taas näkyy punavalkoinen piste — Pekka jo on järvenpäässä ja hyppää maihin.
Nyt se tuli se Petkeljoki, joka ei vedä ylöspäin, vaan puskee ankarasti vastaan. Jos varmasti tietäisi että olisi Mullimäen rannassa siellä Petkeljärven puolella talonvene otettavissa, niin jättäisi kosken nousun. Vaan se näkyi Mulli-Juusokin olevan kirkonkylällä rahtihommissa, parasta kun nousee omalla veneellään ylös kosket. Vaan jos Pirhonen harppaa maitse ja sivuuttaa, ja saa veneen toisesta järvestä, niin sitten se myrkyt lykkejää — osaa Pahka-Pekkakin arvostella. Vaan mistäpä poliisikaan tietää kyytinjatkoa? — jokea ylös senkin on pakko kiskoa, muuten ei pääse Ryysyrantaan…
Ja Pahka-Pekka ponnisteli ylös kiemuraa Akankoskea, kaahlaili vähin virrassa, mutta vedenpitävät oli äijällä saappaat, hulahti vain kerran yli varresta, vaan mitäs se haittasi kesällä, kesähän tuo jo oli, vaikka kylmä vesi. Variskoski korskui kuin hullu orit vastaan. Pahka-Pekalla oli omat kompeensa, pitkä köysi, perään ja keulaan kiinnitetty, siihen kun sivulta tarttui ja pingotti kolmikulmaan, niin mies vain louhikkoa käveli — ja vene kirskui yksiksensä väylällä, jaksoi sen vahva mies taluttaa kuin pahan poron, vaikka kevättulvahan tämä vielä oli ja kosken voima väkevä. Kunpa tapahtuisi jälessätuleville jotakin! — toivotteli Pekka ähkyessään yksin koskissa — etteivät kiinni saisi. Eikä ne toki mitenkään kiinni saakkaan, vaan paha on, jos heti kintereilläkin kerkiävät. Tässä taitaa olla kysymys tiilenpäistä ja viraltapanosta — tuumailee Pahka-Pekka.
Jo on hän kerinnyt Pitkäkosken niskaan, kun etäältä kosken alta kuuluu kova huuto — Pahka-Pekka säikähtää niin että säikäyksissään sylkäsee mällinsäkin koskeen. Sielläköhän piru lienee perässä Pirhonen ja sen lempsattiako hän Pekan perään huutelee? Pekka pidättää läähätystään ja kuuntelee:
Huutavat ne kyllä, vaan ei saa selvää — kosken tyrskinä sekottaa äänet. Huutakoot huuhkaimet — mitäpä se häneen kuuluu. Kunpa olisi, kunpa olisi niille joku vahinko tapahtunut! toivottelee Pekka syntisesti, housut tyrää myöten märkinä — oli sattunut semmoinen paha paikka kevättulvassa.
»Saattaa se yhtäkaikki poliisiltai kairapallot kastella», ajattelee viestinviejä ilkeästi soutaa nytkytellessään viimeisen suvannon halki. Vaan nyt ei jaksanut viimeistä koskea, jyrkkää Repolaisen väylää yksikseen nousta — täytyi lähteä hakemaan Mullimäestä apuväkeä, on kai siellä akka kotona, jos ei muita. Housut lökätti pudotakseen asti, kun Pahka-Pekka juoksi ylös törmää. Mutta Mulli-akka tokasi että hään vain ei lähe ihtiään repimään — muutenni reväsin irti — ja että sen hiivattiinko sulla on hoppu, Pekan pöljä? Silloin Pahka-Pekka tuppivyötään korjaillen, änkytti että kiire on kuin joulukirkkoon — piru on perässä.
— Kuka? änkäsi akka.
— Ka se Pirhonen! purisi Pekka.
Akka tuli uteliaaksi.