— Mihinkäs se on mänössä?
— Ka Ryysyrantaan! Minut Jooseppi laittoi sanaa viemään jotta…
Taas leimahti vahingon ilon ilme Mullimäen kiusatun emännän silmissä — se tuntui niin sanomattoman hyvältä sydänalassa että muillakin ihmisillä oli vastuksensa täällä murheen laaksossa. Vaan jos se poliisi sitä lyytä saisi nuuskituksi hänenkin Juusonsa osalliseksi juoneen, niin ei ollut hyvä sekään… Hoksasi silloin akka toimittaa että:
— Huhmarniemen Paavo on alaalla tuolla myllyssä, ota hänet heleppariksi!
Ja ukko Paavon kanssa nyt Pahka-Pekka veneensä veti ylös Repolaisen väylästä — oli siinä kaksi tanua korven körilästä. Mutta niskaan kussa ehättivät ukot, niin jopas kajahti kosken alta komea huuto — Pirhonen kutsui Huhmarniemen Paavon kolmanneksi ylösvetäjäksi hänenkin veneelleen. Pahka-Pekkaa vapisutti:
— Reistaahhan hiastuttaa sen kulukua!
— Niinpä hyvinkin, sanoi ukko Paavo. — Ristillinen velvollisuushan se on, hyvää simaa se Kenkku keittää!
— Hyvää! painosti Pekkakin ja hyppäsi veneeseensä.
Ja nyt se vasta kilpasounti syntyi Petkeleen järvellä. Jo oli Pahka-Pekka kappaleen sivu llvessaaresta, kun Pirhosenkin maalilaita vene ilmestyi kosken niskasta — siksikin pian se vanha vainooja näkyi suoriutuneen Repolaisen väylästä — ei ollut Huhmar-Paavo saanut pahasti häjyn nousua hidastetuksi, vaikka tietysti oli koettanut — ristillisestä velvollisuudesta lähimmäistään kohtaan.
Molempain veneitten kokka kohisi, — hangat natisivat ja airot roiskui—lieneekö kuuna kullan valkeana Petkeleen kupaita mokomalla kurinalla soudettu! Ryysy-Joosepin kunnia tai häpeä tässä oli kysymyksessä! Pahka-Pekka oli se kunnian edustaja Suomen kansan puolesta, Pirhonen siellä perässä uhkasi häpeän torpeedolla virkavallan puolesta. Oikea asia kummallakin. Kumpi tässä voittaisi?…