Mutta Ryysyrannan Jooseppi herää parin tunnin jälkeen lutikkain purentaan, niitä ihan kihisee pitkin selkää ja sääriä, ja ihmisparka on kuin tulisissa tappuroissa. Syyhyttää yhtäläistä, kynsittää kuin sikaa, verille asti raavittaa, hiki helmeilee miehen kasvoilla. Tottuu siihenkin, mutta hautoo unettomana omia ajatuksiaan. »Kyllä tämä korpimökkyrin elämä on yhtä pyllyn pyyhkintää…!»
Jooseppi makaa seljällään, mutta niin sielullisesti tuskissaan että mieli tekisi huutaa apua. Varsinkin oman vaimonsa siunattu tila siellä kotona näin yösydännä kiusaa. Minkätähden järjellinen ihminen ei saata olla ilman vaimonpuolta? Ranskanmaan talonpojilla ei kuulu olevan näin paljon sikiöitä. Lemmon laillako hyö siellä…?
Yhtäkkiä makaava matkamies höristää korviaan pimeässä — siellä tuntuu tapahtuvan jotakin tuolla lattian laidassa, siellä missä Kusti ja Amanta nukkuvat — on kuin emäntä potkisi sähisten ja kiroillen… ja mies tekisi väkivaltaa…
»Enkä anna, en en en!» kuuluu Amantan ääni.
»Elä niin isosti puhu — se kuuloo!» murisee Kusti.
»Ka kuulkoon, senkin räkäruntti!» Jooseppi huokaisee ääneen — ja aviopari vaikenee.
»Semmoista se on», miettii Kenkkunen. »Aviosääty on itsensä Jumalan asettama…»
»Joko sinä taas kopeloit, piru!» kajahtaa Amantan äitelä ääni pimeässä.
Surkeata, surkeata tämä on, päättelee Jooseppi, kyhnytellen kylkeään ja väkinäisesti rykäisten, josta aviopuolisot jälleen asettuvat hiljaisiksi. Torkahtaa vihdoin kiusaantunut matkamieskin ennen päivän kajoa ja herää vasta siihen että mökin lapset lankeilevat hänen jalkoihinsa. Reeta ämmä jo istua töröttää karsinassa kartaten villoja ja Jaakko ukko, huulet huipparassa, jännittää katajavanteita tekemäänsä uuteen, kauniiseen saaviin. Kusti vielä makaa tuprutellen viimeistä kopallista mustaa karhua, julmettuneen näköisenä ja umpimielisenä. Amanta, myös piipunnysä suussa, laahustaa rääsyisin alushamein makuuryysyjen keskessä — kalseat silmänsä, joiden alustat ovat sinikuopalla, välttelevät visusti Jooseppia…
Jooseppi nousee ylös ja tekee lähtöä.