7.
Oli jo herennyt lumia pöllyyttämästä, kun Kenkku-Jooseppi edellä juoksevine koirineen laskeutui järvelle ja päivän kajasteessa läksi sivakoimaan viittojen väliä, jotka ampuivat kohti korkeata Kullanperän korpea. Työlästä oli yhä retuuttaa perässään veturia, koska ei kukaan vielä ollut puhkaissut latua. Rotkossa lumentykki oli painaltanut puut sujuksiin, valkoisten kaariporttien läpi siinä kaahlaili mies, ja jos sauva sipasi koivuluokkiin, niin suoraan hiihtäjän niskaan pudota möksähti lumimöhkäle. Pitkällä suolla vain iänikuiset ruikulamännyn rastit osoittivat tien suuntia, mutta kolea korpiräme ei vähintäkään antanut osviittaa lähestyvästä kirkonkylästä. Koppelo kohahtaa kuusen kyljestä ja Vekku heittäytyy perään vinkuen ja haukkuen… Vihdoin ilmestyy purettu veräjä, jonka takaa näkyy matala, akkunoitaan myöten kinoksiin uponnut mökki, jolle suruvoittoisen leiman antaa kaatumavikainen, mielipuoleksi sairastunut poika rukka, sitten ilmestyy talo, joka ei ole oikein talonpoikais- eikä herraskaan tyyliä — siinä asuu seurakunnan lukkari.
Tämä ei ole vielä varsinaista kirkonkylää, sivu painelee siis Ryysyrannan Jooseppi naapurina seisovasta kolmannestakin asumuksesta, niinsanotusta »uurmaakarin mökistä» — se maakari kun näet yhä kuuluu viipyvän Ruija-reissullaan, jonne taitaa myötyriksi jäädäkkin — akka pahus senkin tolkkumiehen karkuun lie ajanut, sellainen pahamaineisen retkunaisen tytär, jolla itsellään on hullu tyttö — pitkäkyntiseksi toki tätäkin Ruskosen muijaa hokevat ihmiset, vaikka ei suinkaan hään, Jooseppi, varmasti tiedä…
Järven jäälle taas painautuu Petkelkylän mies ja vasta siinäpä nyt ilmestyy näköpiiriin Rämsänrannan kirkonkylä. Vasemmalla siintää hautaussaari ja taampana suuri ristikirkko, jonka tornitottero ei jaksa kiivetä yli metsän näköpiirin, mutta oikealla kuumottaa keskuskylän talojen rykelmä… Liian huonosti viitoitettua tietä junnaa Ryysy-Jooseppi poikki selän ja kaartaa niin mainittuun Harakan rantaan — siinäpä itse »Harakka» Rämsänrannan ainoa matkustajalaiva kekottaa kellellään valkamaansa jäätyneenä, talvilumiin peittyneenä…
Kah, jo tulee vastaan ihminenkin — ensimäinen Ryysy-Joosepin koko matkalla — on vähän ikävä että sattuu akkaihminen — Jooseppi ei ole taikauskoinen, vaan kuitenkin — akkaihminen ensimäisenä vastaantulijana tärkeällä matkalla on huono enne. Ryysy-Jooseppi tunteekin akan, se on Mooseksen Maija, haudankaivajan leski, sellainen lipeväleukainen muorin kutale, jumalinen kuin piru…
— Hi-hi, juumalan terve, Kenkku-Jooseppihan se on — sanoo hiihtävä akka ja pysähtyy, niistää nokkansa ja tuippaa luisevan kätensä, — vieläkös-nä Maija rääppänää tuntenet?
— Ka tunnen, tunnen! laitattaa Jooseppi, ja, vaikka harmistuneenakin enteestä, päättää hyötyä Maijasta, joka tavallisesti tietää kylän kuulumiset. — Tietääkö Maija niitä kunnan miehiä, jotta ovatko kotosalla?
— Niin niitä kunnan herrojako see Kenkku kyselöö! liplattaa Mooseksen Maija. — Herroiksi, herroiksi niitä pitää tyhmän karahteerata. Se olee Kinnu-Kallekin näet herrasmies, kun olee avaraan virkaan päästetty. Ja Kasperi Lutikainenkin raji kaulassa postissa pastieraa ja nästyykiin niistää. Ja kolmas herra on John Juntunen — kahden lakanan välissä sekin tuhkaturpa nukkuu siitä asti kun virkailijaksi nimittivät — ohho tätä maailmaa turmeluksen merkeissä — Jeesuksen Ristuksen veri puhtistaa kaikista synneistä — ei sitä Moose-vainaan aikaan ollut muita ylhäisiä kuin pappa krovasti ja hauvankaivaja, ja olihan tuo Kanervavaarankin patruuna melkoisessa viran empeetissä, kun ymppäsi ja räknäsi ja isoja ristiäisiä, piti. Niin että ovatko kotosalla kunnan herrat. Kettee sinä sihtaat?
Ryysyrannan Jooseppi selitti.
— Voi mies rukka, marisi Maija, pahaan aikaan taisit sattua. Mnää olin illalla hiaromassa sitä Lutikaiskaa — rouvaksi taijan sanoa, koska on miehensä herra — niin se tiesi, jotta kunnan kassa on tyhjä kuin Hallavaaralaisen kontti ja puotiloista eivät anna enää pussin pölähtävää niillä kunnan retiittilappusilla.