Jooseppi sylkäsi pitkän syljen ja erosi lipevästä Maija muijasta.
Nousi ylös loivaa mäkirinnettä kirkonkylään ja alkoi tunnustella maaperää.
Suolet kurisi Joosepilla, kun hän siinä edestakaisin hölkytteli kylän raittia pitkin etsien kunnan virkailijoita, kerran hän jo vilahdukselta näki Kinnu-Kallen ja tahtoi pysähdyttää hänet, mutta Kinnu-Kalle näytti pelkäävän Ryysy-Jooseppia kuin jänis rumpua ja pääsi livistämään. Joosepilta jorahti ärräpää suusta ja suhaus jostakin muusta paikasta, ja hän kiipesi kauppiaan tiskille istumaan ja pyysi pikanellia —. Karihtaniemeläisten rahalla mies ensi hätään osti purutupakkaa ja alkoi jalkojaan heilutellen tirskutella ympärilleen.
— Kah Ryysy-Jooseppikin on liikkeessä, iskee silmää Maakunnan kaupanhoitaja häärien ostajain keskessä. — Mitäs miehelle kuuluu?
— Nälkää ja kissankinkkua mulle kuuluu! murisee Jooseppi, — ja sitten on lempsatti, jos ei tänä päivänä kauppoja synny…
— Ka niin, osta vellijauhoja ja makkaraa ja punaista limonaatia, niin loppuu nälkä! esittää leikillisesti kaupanhoitaja.
— Vai makkaraa! kimahtaa Jooseppi. — Milläs tämä herra sellaisia sapuskoita ostaa? Saamisia kyllä oisi kunnasta, mutta otappa Kinnusta kiinni koivesta! Ja missä maleksinee se Lutikainenkin, Rämsänrannan rahaministeri?
— Tuolla justiin sinun rahaministerisi näkyy menevän… sanoo samalla muuan hyvinpuettu isäntä, joka siinä sikaari suussa tekee mahtavia kauppoja tukkiyhtiön asiamiehenä.
Ryysyrannan Joosepille tuli kiire maantielle, joka näkyi Maakunnan akkunan läpi. Läähättäen hän tavoitti Lutikaisen, joka salkku kainalossa käveli postitoimistosta kunnanhuonetta kohti. Jooseppi teki hyvän päivän ja toimitti:
— Ne siellä mökillä jäivät kolmen leivän varaan. Annatko vörskottia,
Kasperi?