Jälleen keskeytti Jooseppi Kenkkunen:
— Ukko Herra, Ukko Herra, antakaapa kun minäkin sanon…
— No sano häntä! myönsi Taivaan Pyhä armollisesti, — mutta Minä huomautan että sinun on sopimatonta puhutella Minua täällä ukkoherraksi — sitä sanaa viljellään vain alhaalla rämsänrantalaisissa tukkisavotoissa.
Jooseppi kumarsi niin kauniisti kuin osasi, koettaen puhua hienosti:
— Anteeksi Majesteetti, hän sopersi, — minä pyytäisin vain huohmauttaa ettei se pikkupoijan kastattaminen tapahtunut uhmasta eikä pöljyyvestä, vaan silikasta kunnioituksesta esival…
— Riittää! katkaisi Ukko. — Katsoppa tuonne nurkkaan…
Jooseppi käänsi päänsä ja huomasi nyt vasta jättiläiskokoisen könniläiskellon seinämällä. Lasikaapissa riippui miljoonia hiushienoja ketjuja, jotka näyttäen suikertavan läpi lattian pitivät lakkaamatonta värinää. Pitkä, hieno viisari kellontaulussa kierteli herkeämättä pysähdellen numeroiden ja kirjoitusten kohdalle.
— Se on ryysyköyhälistön sielunbaromeeteri, selitti Pyhä Ukko. — Täällä ylhäällä tiedetään hiuskarvaa myöten ihmisten mieliteot, mitä ne rnilloinkin tarkoittavat.
Kyllähän Jooseppi sielunbaromeeterin näki, mutta sittenkin hän murisi sitä Taivaan sekaantumista hänen yksityisasioihinsa. Ja Vekku, Pyhän Ukon pulpetin alla, murisi myös säestäen uskollisesti isäntäänsä. Sattui vielä niin että Ukon kultatohveli vahingossa tallasi Vekun häntää, jolloin koira yhtäkkiä tokasi Hänen Taivaallisen Majesteettinsa jalkaan. Majesteetti parkasi kivusta, mutta enkelit tarttuivat nopeasti Vekkua niskasta ja heittivät ulos korridooriin. Jooseppi oli kalmankalpea pelosta — että mikä nyt perii? — mutta Pyhä Ukko ei virkkanut luotuista sanaa, puri vain huulensa yhteen:
— Jatka, Immanuel!