Ihmeekseen tunsi Jooseppi toimiston johtajassa saman henkilön, joka hänen pikkupoikana ollessaan oli istunut muinaisen Ämmän rautatehtaan konttorissa — herra Puksin. Herra Birger Belial Bux, jättiläiskokoinen mies, istui mahtavasti rykien melkein yhtä korkean pulpetin takana kuin Pyhä Ukko pääkansliassa.
— Eikö se ole Puksi? kysyy Jooseppi iloisesti irvistäen.
— Öhömm! rykäsee työnvälitystoimiston johtaja.
— Vörvalttari minä olen, mutta painahhan sentään puuta. Sinunko se on koira, joka vinkuu tuolla oven takana?
— Minun, minunhan se on…, jupisee Jooseppi ja puolestaan myös rykäsee, — tuota noin, mitä varten minut on tänne kutsuttu?
— Mitäkö varten! rykäsee Bux. — Hänen Taivaallisen Majesteettinsa käskystä. Tottahan sulle joku homma täytyy järjestää, hönttähousu!
— Vaan minä kun tuota — hömm — meinasin, jotta jos niinkuin saisin rokulia Taivaassa, tuumii Jooseppi.
— Vai rokulia — tispanssia Taivaassa sinulle — räkänokålle? huudahtaa herra Bux. — Ei tule mitään. Vai laiskaksi lököttelemään kuin mikäkin kommunisti — ehei, tavaritsh.
Ja herra Bux, työnvälitystoimiston komea johtaja, entinen Ruukin vörvalttari, sama, jota ajan laksossa oli nimitetty myös »Nälkämaan keisariksi», selaili asiapapereitaan:
— Täällä on jo Korkeimman päiväkäsky, jotta Jooseppi Kenkkunen tästä illasta alkaen määrätään kolmeksi vuodeksi Rämsänrannan kaikkien vainajain saunottajaksi Taivaallisessa kylpylaitoksessa. Saat mennä! komensi Bux, jonka selän takana istui kaunis enkelineiti, toimiston konekirjoittajatar.