Ja mies tuli ulos koiransa luo koprassaan puolilikainen paperilippu, johon kirjoitettu oli:
Tämä lipu oike vuttaa Josepi Kenkusen saman 50 gilogram ruis jauhoo Makunasta Rämsän rannan kunnan tilliin. Kale Kinunen. Kasper Ludikain.
— Hieno paperi, hieno paperi! sanoi Maakunnan kaupanhoitaja nähtyään Ryysyrannan Joosepin luottolipun, jonka tämä komeasti oli paiskannut tiskille. — Mutta jos Kenkkunen tahtoo, niin myömme tätä lajia paperia 50 kilon säkeissä tuhannella markalla Suomen kansalle. — Et saa jauhoa, mies rukka!
Silloin vasta Ryysyrannan Joosepilta mölä pääsi.
Ensimäiseksi hän kirosi itsensä. Sitten koko ihmisen elämän. Ja kolmanneksi koko Rämsänrannan kunnallishallituksen.
— No jo pitää olla hallitus pohjoisnavan alla! hän huuteli kimakasti heiluessaan tiskin edessä liehahtelevin ryysyin. — Tämän Rämsänrannan kunnan asiat ovat minun muistini aikaan vuonnavuotuissaan olleet retuperällä, vaan tänä talvena ne näyttävät vielä siitään pilauneen — sen lemmon pölkkypäitäkö hyö valinneet ovat valtuuskuntaan. Eikö löyvy tästä moukkain pesästä älyniekkaa sen mokomaa, jotta ei tarvitseisi köyhiä ihmisiä narrata niinkuin tuo Lutikainen tekee! Vai hyysipaperia, vai hyysipaperia nyt on ruvennyt levereeraamaan Rämsänrannan kunnallishallitus! Vaan sen minä sanon että…
Ryysyrannan Joosepin puhe katkesi, kun Riepuniemen Matti löi häntä takaapäin olalle ja, iskien silmää, kuiskasi: Tuuhhan Kenkkunen vähän ulos — oisi pikkusen assieta.
Jooseppi oli ihmeissään, mutta meni. Matti kiersi Maakunnan takapihalle, kaivoi povestansa pienoisen pullon ja käski Joosepin kulauttaa. Kolmesti kulauttikin Jooseppi, jonka jälkeen Matti myös kulautti kolmesti, painoi tulpan suulle ja sanoi:
— Elähän hätääsi kuole, Kenkkunen! Yhteiset on köyhän saatanan asiat.
Eikös olekkin — mitääh?
— Niinpä taitaa olla, sanoi Ryysyrannan Jooseppikin, jonka sisuksia niin mukavasti oli alkanut kiertää ja polttaa.