8.
Raskas jauhosäkki ja täysinäinen reppu törrötti Ryysyrannan Joosepin veturikelkassa, koska mies hikipäin hiihtää hipsutteli pois kirkonkylästä kumarassa lyöden sompiansa lumeen. Hänen hengityksessään huokui hiukan väkijuoman tuoksu ja tuontuostaan hän tyytyväisenä tirskautti syljen, sillä makea pikanelli pullotti miehen poskessa. Vekku koira myös näytti virkeältä, kun pääsi pois kylän hurttain kintuista — oi kuinka ihanaa oli koirallekin oman mökin ikuinen rauha. Mutta Vekku vaistosi ettei hänkään saisi leipäpalaa, ellei isäntänsä joskus tehnyt matkaa kirkonkylään — siksi katseli koira kunnioittavasti veturin kuormaan ja oli valmis henkeen ja vereen asti vartioimaan jauhosäkkiä ja reppua. Ja kuinka Vekku rakastikaan Ryysy-Jooseppia, tuota erämaan yksikyttyräistä kameelia, joka tuossa junnasi jälessä — yhtä asiaa vain koira oudosteli — kameelissa oli jotakin uutta, uhmailevaa, salariemukasta, peloittavaa — isännän äänikin oli toinen kuin tullessa ja silmissä kumma kiilto…
Totta se olikin, mitä koira isännästään vaistosi!
Outo, peloittava, ennenkokematon elämänriemu ja uhmaileva usko oli syttynyt tällä matkalla Ryysyrannan Joosepin latuskaiseen rintaan. Hänelle oli kuiskuteltu korvaan, senjälkeen hänet oli ohjattu jonnekkin… siellä taas supatettu suljettujen ovien takana… ja sitten oli sujahutettu muutamia satalappusia ryysyisen miehen poveen — hän oli tarttunut antajan käteen, pusertanut sitä ankarasti, katsonut kiinteästi silmiin ja korottanut äänensä ylistykseen — Jooseppi oli tullut haltioitumistilaan…
Ja nytpä hän tässä hiihteli illan jo pimettyä kallista kuormaa vetäen pitkin järven ulappaa — takana tuikahtelivat kylän akkuna-valot. Kirottu oli ollut köyhälle ennen tuo kirkonkylä — siunattu, siunattu oli se nyt! Koko porvaristo, koko virkakunta— poliisi Pirhonenkin — tuntui nyt niin kunnolliselta, veljellismieliseltä, melkein kristillisrakkaalta — Joosepilla kihahtivat kyynelet silmiin, kun muisti miten se, joka rahat oli antanut, oli sanonut… Miten olikaan se sanonut?
Että: Kurjuudesta ei nousta rehellisin keinoin. Kierrä hiukan kieroa lakia eläkä päästä pakkorikosta omalletunnollesi, niin elät iloksesi. Ryysyrannan Jooseppi, terve!…
Jooseppi hihkasi hiihtäessään, kun nuo merkilliset sanat muisti — se mies oli oivaltanut kansan kohtalon ja nykyajan hengen! Miksi olivatkaan maan isät siinä »etuskunnassa» laatineet lain, jota oli mahdoton täyttää? Ei ainakaan Ukko Jumala ollut sellaisen armottoman asian puolella — olihan »Jumalan poikai ryypännynnä viiniä» ja sellainen oli hokema että tasavallan resitenttikin karrasi vastaan… Ei siis syvintä uomaa myöten haraten ollutkaan oikea rikos, jos köyhyyden hädässä pikkurikkisen — kuusenjuurta tirautti. Jooseppi hihkasi pimeässä jään ulapalla, ja jos ei olisi omaa koiraansa hiukan ujostellut, olisi miekkonen lyykähtänyt polvilleen lumeen, nostanut käsikämpyränsä Kalevan miekkaa kohden ja ääneensä kiittänyt kaikkivaltiasta tämän talvipäivän tapahtuneesta armosta… Nyt valkeni, nytpä ota ja iske, valkeni elämä! Ja jos ei vain Pirhosta niin tässä pärjäisi elintarpeen puolesta pian kesään asti, ja jos sitten halkolautan saisi viedyksi, niin lopputilissä sieppaisi vielä tuhansien tulon kunnalta…
— Pentele kun oli hyvää se Riepuniemen Matin pontikka! julisti Jooseppi ääneen, tuntien ylentävää huumausta päässään. — Mutta annahhan, annahhan kun Ryysy-Jooseppikin tirauttaa…
Vekku koira oli kääntynyt ja laskenut kippuran häntänsä alas ja näytti katsovan kovin kysyväisesti isäntäänsä, joka puheli ääneen ja puhkui. Mikä ihme olikaan tullut rakkaalle Ryysy-Joosepille?
— Juokse, juokse! komensi Jooseppi painellen rivakasti eteenpäin. Lukkarin rannoille päästyään hän ei poikennut mökkilöihin, vaan painautui rämekorpeen. Ihan laulattamaan tuppasi Jooseppia jängällä: