9.
Jooseppi Kenkkusen pahaisessa pirtissä syödään nyt selvää leipää, keitetäänpä joka päivä kahviakin. Tosin ei emännälle vieläkään räkkää omaa kylähametta eikä liioin paitaa — se on kai isännän huolimattomuutta ja emännän kohtaloonsa orjistumista — tosin ovat lapset puolialasti, lattia puhki ja russakat valloillaan, mutta ryhti ja elämänusko on toinen kuin ennen. Joosepissa on jotakin repäisevää, purskuvan miehekästä, tuosta yksikyttyräisestä kameelista on karaistumassa erinomainen juhta. Ja repäisevä meininki tarttuu muihinkin, kaikki ovat liikkeellä, pienimmät mukulatkin hommassa, Kurli Kustaavankin lulluhuudossa luikkaa elämäniloa, Einari Jaakoppi juosta hippoo isänsä vanhoissa saapaslötöissä äidin perässä navetassa, Irmeli tyttö jyryyttää kätkyttä ja Leena-Kenoveeva ynnä Liisa Valpuri pistävät keskellä päivää tanssiksi matkien isän opettamaa laulua:
Hei liri lii!
Hei luri luu!
Kuperinkeikkaa ja pyllylleen!
Isä Jooseppi ryskää päivät metsässä särkien ja sahaten halkoja sylen syleltä, pinon pinolta ja saapuu iltahämärissä hiihtäen kotiin nälkäisenä kuin susi ja hiestä höyryten, mutta mainiolla tuulella.
— Annahhan lisää velliä… Aapeli hoi, joko siellä on tuli muurin alla?… Hei akka, kiehautappa kahvit…
Iltapuhde on pitkä — Joosepista se on pitempi kuin ennen — joka puolen tunnin päästä hän tirkistää taskukelloa, joka tikuttaa mustalla seinällä ympärillä kihisevien ruskeatakkisten peloittavana ihmeenä — mistä kummasta lienee Kenkku mokoman tiksuttajan hankkinut? mutta heti jauhosäkin tuonnin jälkeen aikataulu vain on ilmestynyt pirttiin. Ja kun kellon puikko vihdoin osoittaa kahdeksikkoa, silloin Jooseppi keinotekoisen äräkästi kivahtaa:
— Yö tulee. Penskat nukkumaan! — Mutta vanhinta lasta, Aapelia, ei komenneta nukkumaan, poika huiskale kulkee pirtin ja kodan väliä katsellen tarkkaavaisesti isäänsä. Ämmäkin on liikkeellä, viivähtääpä toisinaan puolentuntia kodassa, josta tulenloimo vilkkuu navetan kujaan, ja toimittaa jotakin hyvin asiantuntevasti Joosepille.
Kaisa-Reeta vain näyttää väsyneeltä ja alakuloiselta, mutta Jooseppi koettaa ylläpitää vaimonsa rohkeutta eikä ota vastaan sitä sielullista vaikutelmaa, mikä pyrkii johtumaan siitä että eukon vartalo päivä päivältä pullistuu. »Juuri noin sen olla pitääkin!» ajattelee Jooseppi uhmariemulla. Ja hänestä, aviomiehestä, se totta puhuen näyttää sangen miellyttävältä. Uusi elämänusko on pannut hänet näkemään lastenlisääntymisenkin toisessa valossa. »Mies syöpi, mies saapi, miehelle antaapi Jumala.»
— Mene sinä Kaisa-Reeta vain nukkumaan, kyllä me ämmän ja Aapelin kanssa pärjäämme.
— Pärjäätte! matkii vaimo maseasti itku kurkussa. — Pärjäätte te siihen asti että kopsahtaa konstaapeli ja potkasee muuripadan kumoon… särkee kaikki roskat.