— Vaimo! kimahtaa Ryysy-Jooseppi kirkkain siansilmin. — Tämä on yhteinen asia yhteiskunnan painon alla. Sinä olet heikompi astia, minun velvollisuuteni on sinua kärsiä ja — opettaa.
Ja Jooseppi rientää pahkakauha kourassa, pikanelli poskessa tehtäviinsä, ensin ripustettuaan säkinkuoria pirtinakkunoihin, jotta ei lampun tuli tuikuta ulos järven viittatielle.
Vielä kello 10 hän lähettää Aapeli pojan hiihtämään alas järvelle kuulostamaan, onko viittatiellä kulkijoita, puolen tunnin kuluttua poika palaa hehkuvin poskin, reuhka takaraivolla ja antaa raportin.
— Näkyi muuan mies reppuselkä hiihtää vouhottavan Petkelettä kohti —
Konsta setäkö ollut lie.
— Se runtti se on ollut, sanoi Jooseppi, joka tunsi veljensä. — Eipähän poikennut meille. Se on kärmeissään, kun on tietenkin kuullut että olemme saaneet sata kiloa jauhoja… Hyväpä oli että sivu pyyhkäsi.
Ja isä ja poika ryhtyivät salaperäisiin yöaskareisiin pahaisessa kodassa, joka oli kuin vartavasten rakennettu piiloon navetan tunkion kupeelle kujan taa. Kaahlasi sinne toki vanha ämmäkin. Lehmät navetassa ynähtelivät äärimmäisen uteliaina, mitä kummaa talossa puuhattiin nykyään näin öiseen aikaan? Omenan ja Äpylin sieraimiin tunkeutui muikea haju, joka omituisesti kiihoitti… Teki mieli riuhtaista kytkyensä poikki ja syöstä suinpäin sinne kotaan, josta ämmänkin pälpätys kuului. Ei se ollut Iehmänhaudetta, jota siellä keitettiin, paljon väkevämpää suurusta se oli…
Mutta Vekku koira, joka siitä saakka kun isäntänsä kanssa oli saatellut jauhosäkin kotiin, oli tullut ikäänkuin syvämietteiseksi, oli asianaavistavasti asettunut vahtiin rinteellä kallellaan kekottavaan saunariiheen, jonka hatarain seinäin ja luukun kautta se tarkoin saattoi silmälläpitää ja kuunnella mahdollisia yökulkijoita. Ei noita kulkijoita liioin lipunut päivänaikaan, kuinka niitä siis olisi yltänyt yöksikään tässä harvasti asutussa korvessa? Mutta virka ennenkaikkea ja Ryysyrannan kunnia! Vekkua kotakeiton äitelä tuoksu hiukan ärsytti, ellosti. Mutta se oli hyväin ihmisten asia — hän, Vekku, oli vain halpa palvelija korkeammasta käskystä. Keittäköön rakas Ryysy-Jooseppi vaikka kuusenjuurta, se oli hänen yksityisasiansa!
Olipa, olipa tarkkaa hommaa tuo maaviinan keitto. Ei siinä saanut riehua nokitonttuna, tervakoprana niinkuin tervahaudalla, vaan piti oikein pestä kätensäkin lipeällä.
— Pese sinäkin kätesi, Aapeli! komensi isä poikaansa. — Ämmä, annahhan riepu.
Ja honka paloi paukkuen ja muuripata porisi kodikkaasti ja tulenloimo ilkamoi pitkin mustia seiniä — ja väkevä oli mäskin löyhkä.