Kenkkus-veljeksille yhteistä on näet kirottu köyhyys ja pahan maailman pieksäminen suullaan, uteleva tiedonhalu sekä eräänlainen syvä mietiskely ja kohtalon filosofoiminen. Kenkkuset ovat siis ennenkaikkea ihmisiä, vieläpä hengellisesti virkkuja ihmisiä. He ovat kaukana typerästä, he taistelevat taisteluansa sydän kurkussa, he ovat hyvin herkkiä vaikutelmille, he pohtivat itseään elämää ja seuraavat kiihkeästi ajan virtauksia. Kenkkuset ovat herrain henkiystäviä ja samalla herrain verivihollisia aina asianhaarojen ja hyötypolitiikan mukaan, ei ketkään niinkuin Kenkkuset osaa herroja edessäpäin imarrella tai takanapäin haukkua — Kenkkuset eivät luota herroihin, mutta käyttävät herroja hyväkseen, he haluaisivat itsekkin herroiksi ja juuri sentähden he vihaavat herroja, koska näkevät että herruus heihin nähden on supi saavuttamaton ihanne. Heille ei siis jää muuta kuin ylpeillä siitä että eivät ole eivätkä voi olla herroja. Kenkkuset ovat sitä Suomen kansan ryysyaatelistoa, jonka jälkeläiset kaukaisessa tulevaisuudessa kerran ottavat vallan ja herruuden käsiinsä tässä maassa ja verkavaatteissa komentelevat puolestaan tulevaisuuden ryysyniekkoja, jos niitä nimittäin vielä tulevaisuuden yhteiskunnassakin tavataan. Kenkkusten veressä siis piilee suuri elinvoima ja isänmaan tärkeä elementti, Kenkkusia ei ajattelevan ihmisen sovi ylenkatsoa eikä maahan polkea. Onneksi tai onnettomuudeksi he eivät ole itsetietoisia suuresta merkityksestään, sillä jos he sen tietäisivät, niin he itse korottaisivat äänensä kaukokorvessa ja huutaisivat niin että rannat raikuisi: Eläkööt Kenkkuset!
4.
Talvi on ja tuiskuttaa. Kinokset seinävierillä kohoavat kohoamistaan. Järvenpuoleisesta akkunasta kurkistaa jo lumivuori sisään. Koko Ryysyranta on valkean ryöpyn vallassa ja paha siivo pihalta on tyystin kadonnut. Kaiken mustan on valkoiseksi sivellyt nahturillaan Pohjolan taidemaalaritonttu, kaikki koleat, särmät ja rosot, kuopat ja törrötykset on tämä Suomen ensimäinen arkkitehti veistänyt sileiksi tai muovaillut kauniisiin kaarrelmiin. Kuinka soman nietoksen onkaan lumitaiteilija sommitellut kujan viereen ja rakentaa paraikaa pyramiidia tunkion päälle! Jospa mökin emäntä Kaisa-Reeta sen vain ymmärtäisi eikä heittäisi lapiollaan mustaa törkyä ulos luukusta! Lätskis. Suomen suurinta arkkitehtia tuo akan siivoton väliintulo suututtaa, hän nostaa hirveän metakan ja huutaa oppipojilleen: heittäkää hälle vasten kuonoa, peittäkää koko muija lumeen!
— Sus siunatkoon, minkä pöläkän nosti! kuuluu navetasta lehmänmölinän lomasta ja emäntä tuppaa olkitukon lantaluukun aukkoon. Sitten hän kouraisee harmaata hamerepalettaan ja kyykistyy tyhjään parteen. Lehmä töykkää emäntää turvallaan intohimoisesti haluten lisää rehua. »Äpyli! Äpyli! eläkä siinä… ei ole nurmia… jyrsi parkkia… eikö sulle haavankerppukaan kelpaa… kato hylyky kun sotkoo jalakoihinsa… syö jäkälän moskaa… kun et lypsäkkään…», puhelee Kaisa-Reeta häärien puolipimeässä, pahanpäiväisessä navetassa.
— Äiti hoi, äiti, mammii!… huutaa pieni, repaleinen naskali Einari Jaakoppi pirtin porstuan ovelta toinen jalka paljaana, toisessa rikkinäinen aikaihmisen kenkäraja. Einari Jaakopin nokinen nenä tursuaa räkää, mutta harmaat silmät ovat erinomaisen terävät.
— Eläkä tule! huutaa äiti vastaan. — Mää pirttiin! Kyllä äiti tuopi lapselle mammia… Määtkö pirttiin ja rikeneen! Lumiryöppy pelmuaa pihalla, hyökkää pellavapäisen lapsen päälle, tämä tillahtaa itkuun, vanhin sisko tempaa poikasen takaapäin sisään, pirtin ovi paukahtaa kiinni ja äiti navetan ovella puhella poruaa itsekseen:
— Nuo sikiöt! Voi hyvä Jumala… umpeen on menossa Äpylikin, kolme kahvikupillista lypsää. Ei tullut mitään tästä elämästä… Hän lähtee pyrkimään maitokiulunsa kanssa poikki pihan, mutta lumitontut ovat olleet vahdissa emäntää nurkan takana, ne hyökkäävät Kaisa-Reetan kimppuun, joka vyötäryksiään myöten kahlaa lumessa, toisella kädellä kannatellen hamettaan, jonka alta näkyy kalpeat, paljaat reidet… Sellaisen ryöpyn lähetti kaakon vihuri suurelta Petkeleen selältä Ryysyrannan Kaisa-Reetan kimppuun, että tämä tuuskahti silmälleen lumihankeen ja maitokiulun sisältö hulahti suoraan vasempaan saappaaseen pitkin paljasta säärivartta… Ja samalla silmänräpäyksellä kun siihen tuuskahti, tunsi pyörrytyksen tapaista päässään ja elämä musteni sielussa: »vie, vie, kohtalon piru, viimeinenkin tilkka lapsi-rievuilta!» Kaisa-Reeta karjasi elämän tuskasta ja, sylkien suustaan lunta, kaahlasi porstuaan ja tarttui luudan tynkään sillä ripsuen itseään lumesta, mutta samalla tyrskähti itkemään.
— Sitä perkunastako se siellä poruaa! kivahtaa aviomies Jooseppi töykäten oven auki, mutta nähdessään vaimonsa tuskasta vääristyneet kasvot, lumiset säkkihameet, paljaat kintut ja tyhjän lypsinkiulun täynnä lunta, peräytyy kuin iskun saanut ja vaikenee kauhistuksesta — liian hyvin mies elämänsä kohtalotoverin sielunheikkouden ymmärtää.
— Äiti mammii, sopertaa pikku Eino, raottaen ovea lumiseen välikköön, mutta äiti ei tule suoraan pirttiin, vaan kopistelee peräiseen ja palaa sieltä itkua tuhertaen pirttiin, kädessään ruostunut läkkiastia, jossa on vain hapanta sintua. Sitä hän tarjoaa maidonhimoiselle pojalle, joka ryypättyään kummastuneena kirkaisee:
— Ei oo äpyli-mammii, kiljuu pikku naskali tehden kiivaita liikkeitä käsillään.