— Äiti lankesi, kiulu kaatui — iltasella saa lapsi mammia, selittää emäntä murheellisesti pyyhkäisten esiliinankulmalla kyynelpisarain verestävistä silmistään.
Kissa Mirkkukin tahtoisi osansa nisälämpöisestä lypsystä ja onkin ainoa, joka sitä nyt tilkkasen saa, kun emäntä kaataa märästä saapaslötöstään lumen ja lian kanssa sotkettua maitoa kissankuppiin.
Aapeli poikaa ja Irmeli tyttöä naurattaa makeasti se äidin saapasmaito ja pikkutytöt Leena Kenoveeva ja Liisa-Valpuri utelevat että:
— Minkätähen ei äiti lypsännä kiuluun? Minkätähen äiti lypsi soappaaseen?
Ja vanha ämmäkin murisee nurkastaan:
— Täytinenkö hänet pani tärväämään ainoan lehmänannin — en elläessäni vielä ouk kiulua koatanna.
— Elähän ämmä, arvostelee Jooseppi isäntä, vahinko ei tule kello kaulassa. Katohhan ulos, minkälainen on hornanilima, ei siellä pysy pystyssä miehinenkään mies. En lähe tänä päivänä halakomehtään minäkään. — Veäntelehhän Aapeli tahkoa ja Liisukka vettä valele, terotetaanhan kirves, hiiteenkö se hävisi paininpuu…
Ja Aapeli väänsi hikipäissään pieneksi kulunutta tahkoa ja Liisa Valppu, isän lemmikki, holvasi vettä kivipyörän päälle, ja pikku Einari Jaakoppi, jota oli pahasti petetty happamella piimällä, häksäili, siinä ympärillä, ja hänestä oli mielenkiintoista katsella, kuinka Aapelin paidanhihan repeytynyt riekale mukavasti liehahteli ympäri veivinkammin kanssa.
— Anna minnäi veännän! pyytelivät lapset vuoronperään ja tietysti jokaisen piti saada vääntää isälle, 2 1/2-vuotiaan Eino naskalinkin hartiovoimalla…
Mutta kyssäselkäinen Jooseppi isäntä istui hajareisin ja jos mahdollista entistäänkin kyyryisempänä tahkorahin päässä, silmät kiinteästi tähdättyinä kirveen kiiluvaan terään, ja suu teki mukavia mutruja sitä mukaa kuin kirveenterä silisi…