Jooseppi heittihen huokaisten kynnyksen eteen moniaaksi tunniksi levähtämään, mutta jo anivarhain aamuyöstä hän livahti ulos ovesta ja hiihti pitkin rantaa kuusikkoon, jossa Vekku vartioi viinaveturia. Isäntänsä kättä nuolasi uskollinen koira — ja sitten sitä lähdettiin tähtien tuikkiessa korkealta aamutaivaalta, ensin poikki salmesta, sitten halki korkean korven…
Joosepin mieli tällä hetkellä oli peräti alakuloinen, hänen sieluaan masensi se kaikinpuolinen valhe ja kurjuus, jota hän taas oli kokenut — oma ja vieras — mutta josta ei ollut ulospääsyä — ei nyt ainakaan ja tuskin koskaan. Vedä kurja kuormasi, pieneläjä! Kanna reppusi rikosristi, sinä yhteiskunnan syrjäänsysätty tilkkupellon ahertaja…
Ei armoa! Ei armoa! ikäänkuin narskuivat sompasauvatkin.
Oh, hän olisi tällä hetkellä tahtonut olla mikä muu hyvänsä kuin se, mikä oli — salapolttaja — akkain kanssa tappelija — häntä hävetti, iljetti, suru kouristi kipeästä kohdasta. Mutta kuka välitti ryysyköyhälistön surusta suuressa korvessa, kuka välitti ihmisen sielusta ja alennuksen kärsimyksestä — surma hienolle surulle — vanhanajan lohduttajat olivat kuolleet — ei ollut enää edes pappia — oli! eikä kuitenkaan ollut — kansa ja sielunpaimenet — kaikki elivät rahasta — uusi aika oli koittanut korpeen. Ihminen — ihminen oli yksin…
Hän saapui hengästyksissään toiselle rannalle ja alkoi vetää kelkkaa ylös pitkää korpimäkeä. Aamutähtien tuike tuskin löysi rakoa synkässä näreikössä.
Jos Ryysyrannan Jooseppi tästä nyt tavattaisiin hangesta kylmenneenä, niin kukahan siitä välittäisi? Karihtaniemen akka ilkkuisi — »kutti parahiksi…»
Hän kauhistui elämän armottomuutta, ihmisen mitättömyyttä. Ihmisen, josta hänellekin rippikoulussa ennenvanhaan oli opetettu että oli luotu — Jumalan kuvaksi. Jumalan kuvako — hänkin — Jooseppi Kenkkunen? Ihminen oli kai kyllä tarkoitettu joksikin korkeammaksi, mutta maailman nurinkurisuus oli madaltanut hänen kuolemattoman sielunsa — jo vuosituhansia oli vallanalaisuus rehoittanut — jo äidin nisistä oli alempi rahvas orjan vietit vereensä imenyt — et päässyt nousemaan — yhteiskunnan arvovaltamuurit estivät vapaita näköaloja — täytyi tyytyä jäämään vain »Ryysyrannan Joosepiksi», jota toinen kurja — Karihtaniemen Amanta — kehtasi hävyttömästi kohdella. Ja kuka aavisti, mikä pirullinen, kaikkiruhjova tapaus nyt saattoi olla nokan edessä, kun salapolttonsa kanssa kirkonkylää lähestyi — jos tuo Amanta rääsy hyvinkin lähettää poika kakaransa perään ilmiantoa tekemään — kunhan kohmelostaan selviää…? Silloin tämä urheilu loppuu alkuunsa.
Jooseppi säpsähti raskaista mietteistään, kun yhtäkkiä kulkusen helinä ja reen kahina kuului edestäpäin, hän ehti tuskin nykäistä veturinsa tieltä pois näreikköön, kun samalla tyhjä heinähäkki suhahti sivu alamäkeen — koira heittäytyi hevosella ajajan perään ärhentelemään, mutta häkissä seisova pitkä, mustaturkkinen mies vinkahutti suitsiperiä koiraa kohden — ja samassa hävisi rotkoon. Jooseppi tunsi verensä jähmettyvän — eikös vain ollut itse konstaapeli Pirhonen? — heinään se ajeli sinne Petkelkylää kohden — sillä paholaisella oli heinämaita sielläpäin!
Jumalankiitos ettei tuntenut kelkka-ukkoa aamuyön pimeässä — tuskin huomasi koko veturia näreikön katveessa, mutta kylläpä kävi likellä, jukoliste, vähällä että hipasi pontikkakelkan kannaksia… Ensi tyrmistys vaihtui äärimäiseksi helpoitukseksi, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä valtasi Joosepin tulenpolttava epäilys.
Jos Karihtaniemessä pistäytyy? tai Amanta huutaa perään? — tai jos Ryysyrantaan poikkeaa? ja kun on isäntä poissa, pitää kotitarkastuksen? — hiihtelee suksilla ympäristön? — sillä näkyi olevan omat sukset heinähäkissä pohjaliisteillä… Tai jos se kyselee joka talossa — lapsiltakin — antaa karamelliä — ja joku pellavapää viattomuuksissaan ilmiantaa…??