Mikä piru hänet pitikin satuttaa heinännountiin — poliisin — juuri tänä päivänä? Ei käy koko talvessa, vaan juuri nyt käy — Jumalanko sormi lienee esivallan takana?
Pitäiskö pyörtää takaisin? — kätkeä nämä kompeet tureikkoon ja hiihtää hivauttaa hikipäin poliisin jälessä — ja järjestää asiat vielä visummin siellä kotona?
Jooseppi oli neuvoton, hän otti molemmin käsin kiinni höyryävästä päästään, niisti nenänykerönsä peukalolla ja etusormella, ja mietti syvästi. Äkkiä hänelle oli kirkastuvinaan:
»Ei elämässä ne uskalla ilmiantaa, ei Amantakaan — ja kotona jos käy, niin sanovat hiihtäneen jauhonkerjuuseen tai halkometsään — ja nythän ei minulla ole takavarikoitsijan pelkoa kirkonkylällä — ei kukaan muu hätyytä kuin tämä ainainen Pirhonen»… Oman henkensä puolustus ja kilpailu loi uutta ryhtiä Joosepin rintaan — elämän taloudellisen valkenemuksen suuri toivo lämmitti raadeltua sydäntä — mitäs kunniasta — ei, ei tarvinnut korven kirotulla olla sellaista ylellisyyskapistusta! — ja totta puhuen: kuinka harva parempiosaisistakaan saattoi nykyään kehaista kunniallaan? — keinotteluksi oli kehittynyt ihmiselämä maailmansodan jälkimainingeissa…
Miksei hänkin, vähävarainen siis matkisi mahtavampia?
Vinhaa vauhtia ja karaistuneena vaaroja vastaan, kiristellen kuin vasaa vaaniva ahma hampaitaan, hiihteli Ryysyrannan Jooseppi rempseänä aamutähtien vienossa välkkeessä kirkonkylää kohti.
— — —
Väijyvä vaara kehitti hänen kykyjään — monta ovelaa temppua — kaukoviisaita varokeinoja — monenlaisia sielullisia ja aineellisia otteita — korkea ja tärkeä tähtäin puristi miehestä ennentuntemattomia taituruuksia — hänen sielunsa itki ja nauroi yhtaikaa — koko yhteiskunnan valhetasot hän silmänräpäyksessä oivalsi — iskemällä ihmisen heikoimpaan voitonlaakerinsa korjasi — kutkutti hellää paikkaa — samalla kertaa matala mäyräkoira ja suurenmoinen ihminen — »haisunäätä» ja »jumalankuva» — Ryysyrannan Jooseppi!
Teki suunnitelmia kaukaiseen tulevaisuuteen asti — rakensi oman elämänsä temppelin — antoi puolilupauksia suuriin tilauksiin — sai luottoa — avasi uusia näkökulmia itselleen ja kundeilleen — avasi sydämiä kuin munalukkoja, omatekemällään tiirikalla. Sai rahaa — tavaraa — jauhoja — sai salaisia ystäviä — kaikista säädyistä. Uskomattomaltakin taholta… Siunattu, tuhattulimaisesti tervetullut miehen ressu! Jossakin — neljän seinän sisällä — peräkamarissa tai tallin sonnantuoksuisessa sopessa — kun sielun kahleet kirposivat ja kirkonkylän kieli lauloi ylistystä pimeän korven sankarille, tunsi Ryysyrannan Jooseppi päätähuimaavaa juhlamieltä ja, hengen salama-valossa, oli näkevinään itsensä sen suuren tuntemattoman Jumalan tähän maailmaan lähettämänä välikappaleena — välikappaleena suuriin asioihin!
— — —