Eikä hän koskaan ennen kurjassa elämässään sellaisella riemunryskeellä kuin nyt ollut palannut kotiin — salaiset pyhät veljeilyt itseään mahtavampain herrain ja henkilöiden kanssa sydämellään, ja vetäen perässään kelkkaa, johon oli saanut panna tavaraa, jauhoa ja rihkamaa kauppiaasta melkein niin paljon kuin ilkesi ja perässään raahata jaksoi.
Oi Jooseppi Kenkkunen, Ryysyrannan ritari ja Petkelkylän haisunäätä — totisesti on sinun elämäsi valkenemisen hetki lyönyt! Sinä, sinä olet tarpeellinen olento yhteiskunnassa, sinä, joka olit itsesi alentanut, olet nyt ylennetty niinkuin se sanassa sanottu oli! — Ja hän, Jumalan armoitettu ja kylän herrain valittu, oli kuulevinaan jylinän korkeuksista, jossa näkymätön puhui:
»Jooseppi, Kenkku-vainajan poika, mene riemulla kotiisi rikeneen, nauti kaikesta mitäs veturiisi kuormannut olet ja jatka uskollisesti tärkeätä työtäsi lastesi ja lastenlastesi vuoksi — eläkä pelkää piskuinen, sillä totisesti olen minä, jonka nimi on herrojen herra ja korpikuningasten kuningas, sinun puolellasi eikä hiuskarvaa päässäsi pidä kärvennettämän!»
11.
Kaikki kävi kuin rasvattu — ei kukaan ilmiantanut Ryysyrannan Jooseppia. Siemen näytti langenneen hyvään maahan, se kasvoi satakertaisen hedelmän. Viikon päivät Jooseppi kulki korvat pystyssä kuunnellen, ilmestyisikö jälkiseurauksia, teki halkojansa ja toimitteli asioita — kaikki oli hiljaista. Maassa rauha, ihmisillä hyvä tahto. Suomen kansa oli kelpo kansaa, korppi ei puhkaissut korpin silmää.
Jooseppi raahasi salaperäiset kamppeensa lumien alta Pahankolon urusta ja pani muuripatansa uudelleen kiehumaan.
Pata porisi, mutta akka murisi — Reeta-Kaisa raiska, jonka vatsa pyrki pystyyn röijyn alta. Mitkä vastakohtaisuudet — miksi tämä näin piti olla? Akan murina häiritsi padan porinaa, naisen murhe vaikutti kuin lipeäkiven sekoitus iloliemeen. Jooseppi oli herkkä hellille tunteille, porisevaa pataa hämmennellessään hän toisinaan tyrmistyi yön hiljaisina hetkinä aivankuin kuuluisi padasta kuolon korina…
— Elähän rohveteeraa! jupisee Jooseppi komentaen konettansa ja kohentaen tulta.
»Kunhan tästä taas saa valmiin tavaran, niin karskistuu luonto ja karisee epäilys. Tässä ei totisesti ole aikaa akkain kurlutusta kuuntelemaan. Ne heikkopäiset raukat ruikuttavat omaa onneaan. Jos ne tietäisivät, kuinka korkeata laineikkoa hän laskettelee yli yhteiskunnan meren ja kuinka pyhiä veljeilyjä tämä sankarillinen salapoltto matkaansaattaa, niin he kunnioittavasti vaikenisivat. Missä nyt oItaisiinkaan, jos ei tätä lisätuloa olisi keksitty? Taivas-alla — kerjurikelkkaa vetäen! Tai kotona kyllä, mutta puunkuorta lapset jyrsisivät… Kuinka paljon onkaan jo lyhyessä ajassa parannuksia aikaansaatu — kontuakin on mies karjalle hankkinut — niillä rahoilla, niillä suhteilla. Se, tuo valtiovallan edessä rikoksellinen raha menee siis oikeaan asiaan — ihmisen elämään, ihmisen hengissä pysymiseen!
Jooseppi muisti yhtäkkiä vaimonsa vaateasiat ja ainaisen valituksen, josta hänellä joskus oli omantunnon vaivat.