Vielä puolisen tuntia tupakoivat vallesmanni ja Jooseppi, kunnes kuului ääni heidän selkänsä takaa:
— Ka nyt sinne näistä puoleen saisi laittautua herra vallesmanni.
Kelpaako se tämä Jooseppi rähjä vierasta kylvettämään?
— Minä, minä! naukui Jooseppi. — Me ei akkoja tarvihe. Minä löylyt läiskin… Minä!
— — —
Ja sitten he kylpevät — viinanpolttaja ja vallesmanni. Se on tosiaankin Koskeliinin sanaan — runollista. Nokea sauhuava tuiju tuikuttaa jäitään sulavalla akkunalaudalla lepattaen ja hulmuten rikkonaisen ruudun läpi tuhisevasta tuulesta ja valaisten vain puolittain lauteella istuvia kaveruksia. Alkulöylyt on lyöty ja nyt nautitaan suloisesta lämmöstä, joka on kohonnut sinne laipion puoleen. Jooseppi on kuin mikäkin kääpiö kenkku tuon solakan ja pitkähkön Koskeliinin rinnalla.
— Annahhan minä ropsin vastalla!
— Elähän hätäile, ensin on hikoiltava.
— Vaan otetaanhan pienet tärskäykset ensin!
— Otetaan vain. Nyt se vasta maistuukin.
— Tämmöinen se on mulla sauna. Outko ennen kylypennä riihessä?