— Lyö hiukkasen…
— Vieläkö?
— Elä punaisessa helvetissä! kuului lauteelta, jossa laiha vallesmanni käpristeli kuin mato muurahaispesässä painaen kämmenet kasvojaan vasten.
Sinne kiipesi taas Jooseppikin, hyväksi haudottu koivuinen vasta kainalossa.
— Huh, huh, taisipa sitä tulla… Joko minä nyt annan korkean ruunun miestä selekään?
— No anna häntä…, suostui veikeä vallesmanni ja pyörähti mahalleen.
Ja Ryysyrannan Jooseppi, velikulta viinankeittäjä, kylvetti isällisesti, veljellisesti, rakkaasti ja sydämellisellä arvonannolla pitäjänsä lempeän nimismiehen, joka kerrankin tahtoi nauttia korven peikkojen pesässä, kaukana virantärkeästä maailmanmyllystä — kaukana maaherroista, kansaneduskunnasta ja sosiaaliministeriön raittiuslautakunnasta. Kylvettäjä kyllä tiesi että hän voimassaolevan lain mukaan oli rikoksellinen, koska poltti viinaa vaikkapa perheensä pelastamiseksi, ja kylvetettävä samoin oli täysin tietoinen että hän tässä vielä enempi oli edesvastuussa, koska ei napannut keittäjää kiinni, vaan päinvastoin nautiskeli hänen tarjouksiaan, mutta toinen ei totisesti saattanut syyttää toistansa — ja paha maailma ei heidän kompromissiinsa sekaantunut. Ihmisiä he vain olivat tässä tilanteessa eikä kumpikaan edes koskettanut onnettomaan kieltolakiin, ja Jooseppi varoi visusti ilmaisemasta, kuinka lähellä tuo iloliemen lähde sijaitsi — eikä Carolus Koskelinkaan sitä tarkemmin kysellyt. Hänestä nuo Korpi-Jaakon kyynelet vain kuuluivat Ryysyrannan riihisauna-reseptiin aivankuin järven vesi sauna-ammeeseen.
— Runollista! Runollista! Ru-nol-lis-ta! sopersi vallesmanni tyytyväisenä Joosepin ropsiessa tahtiin vastalla ensin selkään ja sääriin, sitten rintaan ja polviin…
Ja nokisauhuinen öljytuiju matalalla akkunalaudalla tuikutti luoden salaperäistä valoa toverilliseen seuraan, mutta ulkopuolella riihisaunan törrötti ikuinen, musta, lumiinsa hautautunut korpi, Pahakolon syvä uru ynnä Petkeleen hiljainen järven selkä, jonka viittatie tyystin oli hävinnyt pimeyteen. Niin kaukana asuivat naapurit ettei mistään mökistä tänne asti ulottunut akkunavalojen pilkoitus — Harmajavaarankin valkeat peittyivät parahiksi Konkonsaaren taakse.
Mutta konsa kaverukset olivat kylpeneet ja saunanlämpö tasaantunut, niin kas jälleen he tunsivat tarvitsevansa pienet tärskäykset, jonka jälkeen he istua kekottivat lauteen reunalla kuin iloiset kesäoravat puussa nauttien olemassaolon ihmeellisestä, salaperäisestä täyteläisyydestä.