Ja sinne he tosiaan yöksikin jäivät, herra vallesmanni ja Ryysyrannan
Jooseppi.
16.
Joosepin uni saunassa.
Sinne vallesmannin selän taakse, piikkopaitasillaan käpristyneenä riihilaverin perimäiseen soppeen, kylpyvasta pään alla, on nukahtanut Jooseppi syviin mielihauteisiin ja näkee nyt seuraavankaltaisen unen:
On istuvinaan hajasäärin omassa veturikelkassaan — rautahevonen hännällään huiskien kahtapuolta vetää miestä huimaa vauhtia halki Suomen — hirnahdus — tullaan Helsinkiin. Siinä Helsingissä on vain kolme suurta rakennusta — vähän kuin Kajaanin sahoja — yksi on »resitentin linna», toinen on »kansanetuskunta», kolmas Suomenlinna eli »Veeapori». Ne pytingit ovat korkealla vaaralla — niinkuin Puolangan Leipivaaraa — ja siinä vaaran rinteellä, ihan ylt'ympäri, kekottaa satatuhatta harmaata mökkiä — samanlaista rähjää kuin Ryysyranta.
Tpruu, tpruu! hillitsee Jooseppi rautahevosta Helsingin veräjällä ja sitoo rautaruunan marhaminnasta suureen, huurteiseen koivuun — samanlaiseen kuin on osuuskaupan porrasten edessä. Siinä kulkee Suomenlinnan eli sen Veeaporin solttu. Jooseppi rykäsee:
»Missä täällä mahtaa olla se Lex Kallion lussieri?»
»Määhhän tuota suuntaa», opastaa solttu: »Se on viimeinen lumero tuon pitkän lehmikujan päässä vasemmalla.» Ja Jooseppi lähtee kävelemään nahkareppu selässä. Voi hirveätä, kuinka paljon vyöryykään vastaan rahvasta, ruohtalaisia ja ryssiä ja toriämmiä ja suomalaisia jääkäripoikia. »Pois tieltä, moukka!» huutaa poliisi, vaan Jooseppi suuttuu ja sanoo: »Tasavalta! Tasavalta! Saan minä kulkea siinä missä toinenkin.» »Näytäppä passisi!» tinkaa poliisi ja Jooseppi vetäsee povestaan paperin, johon on suurin puustavin kirjoitettu:
Lex Kenkkunen Kansanetustaja Rämsänrannalta.
»No voi sun saksanpolkka!» sanoo poliisi häpeissään: »sukulaisiapa tairetaan olla — ärrän päälle vielä jurnauttaakin kuin eteläläinen että tairetaan olla! ja Jooseppi tuntee hänessä ilokseen Kaisa-Reetan siukun miehen, sen herra pölliisi Pelle Puutiaisen. Jooseppi lupaa käydä tervehtimässä Kaisa-Reetan systeriä, kunhan tästä valtakunnan asioista selviää. Poliisi tekee kunniaa ja huutaa väkijoukkoon: »Antootten tietä — tää on kansanetustaja Kenkkunen!» Ja katso: kahtapuolta hajausivat ruohtalaiset ja ryssät ja torimatamit ja jääkäripojat, ja seuraavassa silmänräpäyksessä astui Jooseppi Lex Kallion kehikkoon — siinä oli toki pehmeästä kivestä tehty vastarapattu tulimuurikin. Lex Kallio, samanlainen kyssäniska, pitkätukka, mutta haaraparta, istui kungastoolissa, pikanelli poskessa, aviisu koprissa, ja oitis kun Joosepin havahti, niin tirskautti ja tuumasi: »Siinä susi missä mainitaan. Just’ikään pääsin lukemasta näistä Korpi-Kainuun Sanomista, jotta sinäi tulet etuskuntaan. Tervetuloa!» »Ka minuthan ne, märkähatut, ihan vängällä valihtivat», äyhki Jooseppi: »vaikka ei oisi aikaakaan, kun on kunnalta kymmenien tuhansien halkourkko ja kotipoltto kesken». »Mitä! keitätkö sinä viheliäinen viinaa?» kauhistuu Lex Kallio. »Tottakai!» huutaa Jooseppi: »Sitä vartenhan ne minut työnsivätkin pieneläjät, roletaarit ja järkevämmät maalaisliittolaiset, ja on minulla välikysymys, intterpelli etuskunnalle kunnanvaltuustolta, jotta tekaistaanpa, maan ukot, erikoisoikeuslaki Rämsänrannalle, että tirauttaa saa, milloin on nuusa…»