Lex Kallio tarttui kaksin käsin haarapartansa kumpaankin liuhuun ja tiuskasi: »no nyt se myrkyt lykkäsi!»
Mutta Helsingin kirkontapulin kello soi ja pompotti, ja seuraavassa hetkessä, he, kansanedustajat Lex Kallio ja Lex Kenkkunen, kaikessa sovussa ajavat moottorilla — samallaisella peräruiskeella kuin on Kajaanin Maakunnan johtajalla — Eduskuntatalon kiviporrasten eteen, ja valtiopäivät alkavat. Jooseppi Kenkkunen nousee korkealle kateeterille, niistää nokkansa, pokkaa resitentille ja ministööreille sekä pitää puheen, joka alkaa:
»Terveisiä Petkelkylältä Rämsänrannan seurakunnasta Kajjaanin kihlakuntaa, ja hyvää iltapäivää, kovakaulaiset temokraatit ja komuunat siellä vasemella käellä — elkää tykätkö pahaa, jos tuon Suomen kansan atressitervehtyksen, jotta pikkuriikkinen täräys elämän murheessa, niinkuin Salomo saarnaa, on tuiki tarpeellinen —»
Mutta silloin alkaa parlamentissa sellainen hulina ja hälinä että puhe keskeytyy ja koko parlamentin sali muuttuu höyrymyllyksi, jossa tuiskuaa ja pölisee, ja kaikki puolueet käyvät toistensa tukkaan, mutta itse resitentti nousee jauhovuoren huipulle ja julistaa: »Hiljaa pojat — Lex Kenkkusella on puheenvuoro!» Silloin Jooseppia joku aivankuin nostaa peräpakaroista korkeaan pönttöön, ja kun hän vilkaisee että kuka kekkuli se häntä pukkaa, niin eikös vain olekkin vallesmanni Carolus Koskeliini, joka nauravin silmin kehoittaa jatkamaan välikysymystä. Ja Jooseppi kohottaa molemmat kätensä parlamentin loistavaa kattokruunua kohti ja lausuu juhlallisesti:
Ken lemmi ei viinaa, naista ja laulua, hän koskaan ei käydä saa elämän koulua, hän sokkona kulkee ja narriksi jää, ja tyhjääkin tyhjempi narrin on pää!
Ja voi ihmettä! Koko parlamentti muuttuu näiden sanojen vaikutuksesta pyöriväksi karuselliksi, posetiivi koreasti pelata kurluttaa ja ministerit ajaa huhkivat karhujen ja kettujen ja pystykorva-koirain ja suurten jänisten selässä, mutta kaikista eillimäisenä karahuttaa resitentti Suomen leijonan niskassa ja hänen ynnä Hallituksen välissä koko etuskunta ikäänkuin suurella tukkiponttuulla aallokossa, ja Jooseppi, Lex Kenkkunen, sakin keskellä tanssien ihanan Saksan rinsessan kanssa venkerkkaa, ranskan pikanelli suupielessä ja ooterklonnin hurmaava haju liehahtelevissa ryysyissä, ja hänpä, Lex Kenkkunen, onnesta paistavin kasvoin polkee jalkaa ja hihkaa riemusta ja — voi taivas — posahuttaa suutelon sen ihanan rinsessan silkkiseen rintaan…
Mutta samalla yhtäkkiä joku riiviö kesken tanssia, karusellia ja suutelon huumaa tarraa häntä, onnellista Jooseppia, jalasta — koko karuselli pysähtyy kuin naulattu, ihana rinsessa häviää… ja ihan älyttömänä hikoillen tuskasta kuulee Kenkkunen altaan maalliset, matalat sanat:
— Jooseppi, Jooseppi, nousetko joutuun, lempoako mies siinä sätkyttää — tule heti paikalla — Äpyli poikii!…
Se putosi kuin kylmä vesi lämpimään niskaan. Hän kavahtaa istualleen ja pöllistelee ympärilleen: oma vaimonsa, Kaisa-Reeta, siinä seisoo laverin alla, maha pystyssä, päresoihtu vapisevassa kädessä, mutta vallesmanni nukkuu sikiunessa kuorsaten lauteen seinämällä.
— Häh? hätkähtää Jooseppi, mutta samalla muistaa, mitä juuri on kaikunut korviinsa, hyppää alas kuin ammuttu, nykäsee housut nilkkoihinsa, löttöset lopposiltaan jalkoihinsa ja syöksee suinpäin Kaisa-Reetan perässä navettaan.