Huonosti siellä kävi — vasikka syntyi, mutta lehmä kuoli.
17.
Viikko siitä kauheasta tapauksesta on kulunut — arkiharmaja usviinsa kietonut on ihmisen herkän sielun…
Taas on lauvantai ja sauna lämmin, mutta yksin kylpee muiden kylvettyä Jooseppi, lyö löylyä, ropsii vastalla, mutta pysähtyy vähä-väliä miettimään — aivankuin muurahaiset juoksisivat pitkin hänen olemustaan. Hän ei voi hengessään sulattaa, miten ihmislapsi sellaisesta ruusunpunaisesta korkeudesta äkkiä pudota moksahti syvään pimeyteen.
Kirvelevästi hän muistaa tuon varhaisen sunnuntai-aamun, jolloin Kaisa-Reeta tuli hänet herättämään unesta — ja millaisesta unesta! — sekä mitä sitten tapahtui navetassa. Se leikkasi kuin veitsellä! Se koski koko mökkiin. Talvikausi on kärsitty lehmänannin puutetta ja luotettu »Äpylin» poikimiseen kuin auringon nousuun. Silloin yhtäkkiä tuo tapaturma — harvinainen tapaturma, luonnon oikku tai ihmisen avuttomuus.
Kaisa-Reeta oli saanut hermotäristyksen, kironnut ja ulvonut kuin peto ja lyykähtänyt itsekkin parteen kuolleen lehmän viereen. Silloin oli Jooseppi tarttunut tukkaansa ja kohmelopäissään rukoillut: »Armoa, armoa, sinä köyhän kurittaja-Herra!» Vähissä hengin mies oli raahannut vaimonsa aamupimeässä pirttiin — yhtä itkun volinaa ollut oli koko tupa — oli peljätty emännänkin siihen paikkaan loppuvan. Ei ollut loppunut, mutta sydäntäjärkyttävään tilaan oli tullut, niin että oli vaikeata häntä nähdä. Lehmä — poikiva lehmä — sepä kirotun korven ainoa valonsäde, elon side…
Jooseppi oli rientänyt nylkemään raatoa — kirves kädessä, puukko hampaissa, käsivarsia myöten veressä oli Carolus Koskelin, saunasta ulos tullen, illallisen ilotoverinsa kohdannut. Hirveän näköinen oli ollut Jooseppi… Kolme sadan markan seteliä oli tosin jalo vallesmanni mökin pöydälle ensi hätään viskannut — ja hypännyt suksilleen. Illemmällä oli Jooseppikin liikkeelle lähtenyt. Kunta oli luvannut puoleksi korvata onnettomuuden, mutta vielä ei ollut toista lehmää Äpylin tilalla, toista sellaista lehmää toki ei ollut saatavissakaan. Lapsetkin sen äkkiloppua voivottivat! Vasta parin kuukauden kuluttua odotettiin Omenan poikivan — ilman maidon tippaa tuhersi siis mökki, joskus vain Aapeli Harmajavaarasta hiihteli poikki selän päärärillä hapanta piimää joukon särpimeksi.
Siinämäärin oli Jooseppi masentunut tapauksesta ettei koko viikolla ollut kyhäytynyt töitään jatkamaan — ei halkourakkaa eikä sitä toista toimitusta — tuskin tuikkua kulkkuunsa kallistanut.
Se se miestä enin etoi että vaimo hermokohtaustensa lomasta tankkasi että Äpylin surma oli tuon saunajuhlan syy — ettei lehmä muka olisi kuollut, jos ei sinä yönä mökissä olisi niin jumalattomasti eletty — ja laulettu outoja lauluja… Vallesmannin puolta piti Jooseppi sentään loppuun asti — niin mukavaa ja veljellistä virkamiestä ei ennen ollut Rämsänrannalla nähty…
Jooseppi sihautti löylyä puolijäähtyneelle kiukaalle ja pieksi ryntäitään kuivalla vastalla. Ja surunsuloisena, kaukaisena huminana soitteli hänen korvissaan viikko takaisinpäin vietetty »vierailuillatsu» — ah herranpoika, kuinka korkealla silloin oli kuohunut aatteitten aallokko — vaikutelmia vaihdettu ja latinaisia laulettu…