Mielen kevään innot peitti?
Taansi tarmon, tärväs työn?
Jako sijaan sullen heitti
Sielun murheen mustan yön
Neito nuori, sisko rukka!
Miksi itket, huokajat?
Niinkuin kylmän kevään kukka
Pääsi surren kallistat.
Hämyn lapsi.
Hämyn lapsi, unten orja,
Vihlovaisten viimain mies…
Enkö koskaan viisastu?
Enkö koskaan muka'u?
Tuolla tähdet taivahalla,
Tuossa mailma — tässä mie;
Mutta minkä ilman alla
Kiertää onnen viittatie?
Missä se, mi soinnuttaisi
Taivaan, mun ja maailman:
Kaikkeuden kielet saisi
Yksin äänin soimahan?
Hämyn lapsi, unten orja,
Vihlovaisten viimain mies…
Enkö koskaan viisastu?
Enkö koskaan muka'u?
(Helsingissä 18/1 1897).
Älä naura!
Älä naura, viisas veikko,
Laulussain jos moinen oon,
Että lausun: purtein heikko
On kuin syössyt kallioon.