Syksyn tuuli riipii kukat,
Puita myrsky raatelee,
Puita myrsky ihmisrukat
Tunteen tuuli kaatelee.
Yhtä ja samaa!
»Samaa, yhtä samaa ne runot sisältää!»
Niin sanot. Varsin totta kai onkin kyllä tää
Näät samaa, yhtä samaa se onhan elontie
— Siis surun, riemun tuntoon vain runous vie!
Kumoonpurjehtivia.
Elämän meri on suunnaton suuri,
Tuulinen rannaton aava —
Kuka on elämän merellä voiton
Myrskyjen voimista saava?
Monella laiva on lastissa liian,
Ja aaltojen käydessä vaipuu,
Kun uponnut on se, niin jäljelle jää
Vain muisto sen laivan — ja kaipuu.
Monella laiva o tyhjäkin vallan,
Vaan mastossa purje on suuri —
Ja puuska kun tulee: se kumohon saa,
Ja suistuu kuin huipukas muuri.
Monella kyllä on laatuisa lasti
Ja laivassa loistava kuori,
Vaan laidatpa sisästä silkkua on
Ja laho ja kehno on ruori.
Sellainen laiva kun karihin lyöpi:
Se pielensä pirstaksi lentää —
Ja jospa se kuiten irtikin sais,
— Se vuotaen aalloilla entää.
Ja kellä on laivansa kunnossa aivan
Ja reilassa touvit ja ruori,
Vaan ohjaaja liiaksi vauhtia tahtoo
Kun onpi niin reima ja nuori.