(1896).
Mitä se ihmistä auttaisi!
Voi, voi sitä ihmistä kuitenkin,
Joka mainetta halaa ja onkii!
Niin että hän kirjoihin uppoutuu,
Ja paperin pölyjä tonkii!
Kuin viisas se viimein miehestä noin
Perin pengaten tullakkin mahtaa —
Niin onni sen rinnassa ruhjautuu,
Joka päätänsä alati ahtaa.
Sillä mitä se ihmistä auttaisi,
Jos kaiken hän maailman voittais?
Ja sielulle siitä vain vaurio sais,
Sekä ikuinen turmio koittais!
Mitä mä tuosta!
Mitä mä tuosta, jos lapsuus jo haihtuu,
Herkeehän hellekkin herttainen, pois,
Tummuuhan taivo, kun illaksi vaihtuu,
Mustuu kuin päivyttä koskaan ei tois!
Mitä mä tuosta, jos toivehet raukee, —
Hajoohan muuri, ja murtuuhan jää…
Ja vahvatkin valjaat ne aukee ja laukee
Ja pettää se jolloinkin viisaankin pää!
Mitä mä tuosta, jos kohta jo kuolen,
Vaiva vain vaihtuu ja muuttuvi yö —
(Tuskinpa tuonela suuremman huolen
Tuopi kuin täällä on puuha ja työ).
(1894 & 97).