Itkuinen elämäntunne.
Äitisi itki sun synnyttäessään,
Sun synnyttäessään päälle tän maan,
Äitisi itki — ja itse sä itkit,
Kyynelin sait sinä maailmaan!
Itkulla kenties elosi vietät,
Elosi vietät — ja vaikertelet,
Riemut ja riennot ja elämän riehut
Tuskiksi kenties oivaltelet.
Itkulla kenties elosi huolet
Päätät, kun hautasi avautuu,
Elosi erheistä kaivaten kuolet —
Ja kivusta silloin sun vääntyvi suu.
Ja saattajat ruumiisi itkevät myöskin,
Heilläkin muistosi murheeksi saa,
Millainen hyvään lie ollunna työskin
Kyynelin muistoas viettävi maa.
Näinpä on elämän aamusta saakka
Elämän iltahan itkuja ain,
Näin on olemus vaikea taakka —
Riemuja paljon kun ei ole vain.
Epätoivoa.
Kuusen juuret kuivettuvat,
Vaan ei kuivu kyyneleeni,
Meret suuretkin sulavat,
Ei sula minun suruni!
Kanteletar.
Se on syksyisen päivyen paistetta tää,
Jota eissäni välkkyvi vaan —
Ja ei edes se minun luokseni jää
Kunis sammuu se kerrassaan.