Vaan sitten se tuli suuren suon laitaan ja pysähtyi kauhistuneena. Sillä sen edessä tökötti mustanharmaja, hirveä möhkäle, jota se ei älynnyt että mikä se oli. Ja Ämmy rupesi uudestaan vapisemaan ja — luuli että siinä se nyt on Mörkö. Ja Ämmy pelkäsi että Mörkö hänelle tekee pahaa.
Niin se rohkaisi itsensä ja painoi niskansa alas ja ojensi terävät sarvensa ja hyökkäsi tuon mustanharmajan möhkäleen päälle kaikin voimin, kaikin voimin.
— Pusken! Pusken! Puhki pusken! mölisi Ämmy, ja kuului hirveä rytinä.
Ämmy puski sen möhkäleen läpi terävillä käyrillä sarvillaan. Vaan möhkäleppä ei liikahtanutkaan! Se möhkäle kun olikin vain — suuri musta puun kanto, jota Ämmy peloissaan oli luullut Möröksi. Vasta sitten kun oli puskenut, Ämmy itsekin hoksasi että eihän se Mörkö ollutkaan.
Ja Ämmy koetti päästä erilleen koko kuvatuksesta. Vaan — voi hirveätä — sarvet olivat tarttuneet lujasti kiinni. Ei Ämmy rukka saanutkaan omia sarviaan irti, vaan täytyi jäädä siihen seisomaan. Ja Ämmy rukan täytyi siinä seisoa koko päivä ja koko yö! Sentähden se ei päässyt kotiin, vaikka karjakko Vappu tpruitutti koko illan.
Tutteliini raukkakaan ei saanut sinä iltana lämmintä maitoa, kun Ämmy oli metsässä. Ja siksi se itki.
Mutta aamulla varhain meni Vappu katsomaan että mihin se lehmä kulta oli jäänyt. Ja löysi Ämmyn vielä elävänä puun kannosta. Ja sai Ämmyn kiskotuksi irti niin että veri tursusi sarvien juurista. Ja Vappu saneli Ämmylle että nyt lähdetään kotiin, vaikka onkin aamu. Ja Ämmy tulla lönkytteli kotiin, kun tyttö sitä koivun oksalla ajeli. Mutta kylläpä ne muut metsänotukset nyt osasivat pilkata Ämmy raukkaa, kun Ämmy väsyneenä nilkutti kotiinsa.
Sammakko pilkkasi venäjäksi että:
— Durak! Durak! Vot tebje naa! ja kurnutti rumasti.
Orava kuusen latvassa heilutti hännystakkiansa ja sanoi nyt saksaksi: