Oli pitkä talvi ja kovat pakkaset. Elimme täydellisesti erillään sivistyneestä maailmasta. Lapseni ottivat tavakseen sunnuntaisin rynnistää huoneeseeni ja silloin ei auttanut muu kuin että minäkin otin tavakseni ennen heidän tuloaan koettaa sepittää jotakin, jota voisin heille lukea. Tietysti tahdoin kirjoittaa sellaisia satuja että ainakin omat lapseni niitä ymmärtäisivät ja että he samalla, kun saisivat naurun tai ihmettelyn aihetta, myös jotakin oppisivat. Tiesin että didaktisuus on vaarallinen elementti, mutta tokihan olin herra omassa linnassani. Pääasiaksi jäi että jutut kelpasivat omille lapsilleni. Ja itseäni huvitti antaa niille sellainen leima että ne jotenkin kuvastaisivat sitä erämaata, johon kohtalo meidät oli sijoittanut. Näin ruvettiin satuja tekemään. Yksi viikossa oli määränä, vaan saduntekijä usein karkasi porollaan pois juuri pyhäpäivänä. Sommitteluja sentään karttui vähitellen ja niitä luettiin useampaankin kertaan. Omat lapseni ovat ankaria arvostelijoita. Kyllä he nauravat makeasti Pörrö-Kertun puurosaaville ja nauttivat Uni-Matin töppösistä, mutta muutamia satuja he haikeasti hautovat: "Miksi isä sillä lailla?" Minulla on tapana kysyä heti luettuani, onko satu hauska vai ikävä, jolloin saatan saada "ikävänkin" vastauksen. Satuni eivät siis kaikki liene ensiluokkaisia, mutta hyvin ne sentään ovat kaluksi käyneet.
Muutamille jutuille ovat lapset itse aiheet keksineet, josta heille olen sangen kiitollinen. Kirjoittaa paksu kokoelma "sellaisia satuja, joita lapset ymmärtävät", sehän olisi sadunkerronnan kultaisin huippu. Jos uhraisi siihen koko elämänsä ajan ja tutkimuksen, kenties onnistuisi. Mutta — nykyaikana ei ole "aikaa"…
Nämä minun sepitykseni eivät ole tarkoitetut lasten itsensä luettaviksi, vaan lapsia-rakastavien aikaihmisten esitettäviksi — ja taidolla esitettäviksi — lapsille. Kolmea juttua enempää kerrallaan ei mielestäni pitäisi lukea.
Erityisesti huomautan että nämä sadut ovat tulleet kirjoitetuiksi lapsille, joista vanhin on vasta 7-vuotias — mitä he sanonevatkaan, kunhan pääsevät toiselle kymmenelle? Jos he kehoittavat minua jatkamaan, niin jatkan — sunnuntailukemiseksi — jos pitävät kaikkea huonona ja kuuntelevat mieluummin muita kertojia, niin luovun kilpailusta. Eläköön lasten valintavapaus! Kaikissa tapauksissa tahtoisinkin että tätä Turjanlinnan tarukirjaa pidettäisiin vain "Turjalasten" omana koekokoelmana, jonkunlaisena Pohjoissuomen satukonttina. Vai ottanevatko muiden lapset vastaan tätä meidän lasten lorukirjaa?
"Turjanlinnassa" syksyllä sotavuonna 1915.
Ilmari Kianto.
1.
Tutteliini.
Olipa kerran pikku lapsi, jonka nimi oli Tutteliini. Sen nimen se oli saanut siitä että se aina vain imi tuttia, tyhjää tuttia, jota kasteltiin vesilasiin, taikka myös tuttipulloa, jossa oli lämmintä maitoa. Kun isommat lapset söivät voileipää ja puuroa, niin pikku Tutteliini ainoastaan imi tuttia. Jos ei sillä ollut tuttia suussa, niin se oli hirveän tyytymätön ja huusi aivankuin porsas. Keskellä yötäkin, kun muut lapset nukkuivat, alkoi Tutteliini uikuttaa, jos tutti putosi suusta. Tutti! Tutti! huusi se. Missä onkaan taas minun tuttini? Ja kun äiti oli hypännyt ylös vuoteestaan ja pistänyt tutin Tutteliinin suuhun, niin Tutteliini tyyntyi ja nauroi äidille niin makeasti että äiti ei muistanutkaan kuinka hirveän väsynyt äiti oli, kun hänen aina piti hypätä tuota tuttia hakemaan. Nuku nyt Tutteliini! sanoi äiti — ja näe makeaa unta!
Ja Tutteliini nukkui ja näki makeaa unta. Semmoista unta näki nyt pikku Tutteliini että koko maailma oli täynnä tuttipulloja. Niitä tippui taivaalta, niitä tippui katolta, niitä tippui kattolampustakin. Ja ne tuttipullot olivat aivankuin eläviä nukkeja, jotka keräytyivät Tutteliinin lullun ympärille ja pyörivät piiriä ja lauloivat kilisevällä äänellä: