Lapset leikkiessään linnan pihalla keskustelivat näin:
— Minäpä tiedän, sanoi yksi, missä se paha akkuna on, josta lapset eivät saa kurkistella. — Se on isän sängyn alla.
— Sinähän olet hupsu! toitotti toinen. — Eihän lattian läpi näe mailmaa. — Vaan katon läpi näkee! Se paha akkuna on tietysti katossa.
— Mutta jos se on katossa, sanoi kolmas lapsi, niin eihän katon läpi näe mailmaa, vaan taivaan. Vaan jos näkee taivaan, niin eihän se ole paha.
— Niin, mutta ruutupa siinä akkunassa onkin musta, sanoi taas ensimmäinen lapsista. — Ja sentähden taivaskin näyttää mustalta. Ja siksi se isä varmaan huokaa, kun taivas on niin musta.
— Saattaa olla niin, myönsi toinen lapsi. — Kun minä tulen isoksi, niin ihan varmasti kurkistan siitä akkunasta ja sitten minäkin huokaan että "hohoi, hohoi tätä mailmaa!"
Toiset lapset ihmettelivät siskonsa suurta viisautta, mutta poika sanoi tolkussaan:
— Mutta minäpä kiipeän katolle ja tutkin, onko katossa sellaista akkunaa.
— Älä, älä, kielsivät tytöt, mutta samalla he itsekin läksivät kiipeämään pitkin tikapuita. Päätä huimasi! Mutta — antoi nyt huimata vaan!
Ja kaikki Turjanlinnan lapset kiipesivät linnan katolle.