Mutta aivan niin kävi kuten kuningas oli vakuuttanut.
Jo kevätkesästä, heti kun ilmat lämpenivät, saapuivat kesävieraat Jylhälinnan kauniiseen kartanoon. Niitä tuli kokonaista kymmenen perhekuntaa kaukaa ulkomailta — hyvin hilpeätä ja vaatimatonta väkeä!
Koko Jylhälinna raikui noiden vierasten äänistä ja nopeista liikkeistä, laulunliverryksistä, hippasilla olosta ja ikuisista ulkoilma-leikeistä. Ja näille suloisille suvivieraille syntyi kesän kuluessa monta kymmentä pienokaista, jotka pian nekin leijuivat ja heijailivat linnan korkeassa kartanossa. Kuninkaan lapset Villi ja Lilli olivat hyvin ihastuneita näihin leikkitovereihin.
— Meillä on kesävieraita! puheli herra kuningas kaikille sivupurjehtiville kalamiehille. — Ne ovat ylhäistä etelän väkeä, jotka haluavat viettää kesänsä täällä Pohjantähden valtiossa.
— Vai niin, vai niin! kummastelivat ukot, toivottivat onnea ja hiipivät kunnioittaen matkoihinsa etteivät suinkaan häiritsisi…
— Kuulkaa, meillä on kesävieraita! huudahteli rouva kuningatarkin naapurin akoille. — Emme me jouda minnekkään eikä liioin halutakkaan. Meidän kesävieraamme ovat hyvin elämänhaluista väkeä, jotka ilahduttavat koko linnan piirin.
Kun sekä kuningas että kuningatar näin juttelivat kaikille sivukulkeville, niin pianpa levisi huhu ympäri maailmaa että Jylhälinnassa on kesävieraita ja että siellä vietetään iloista elämää omassa keskuudessa. Ja tästä huhusta oli niin ihmeellinen seuraus että seuraavana kesänä Jylhälinnaan alkoi saapua muitakin vieraita, niitä kuninkaita ja keisareita ja muita korkeita, jotka halusivat tervehtiä Jylhälinnan erakkoväkeä.
Elämä Jylhälinnassa muuttui vuosi vuodelta hauskemmaksi!
Eräänä päivänä herra kuningas sentään, parvekkeellaan istuen, kun oli saanut keskustella kyllikseen vertaistansa kanssa, virkahti ääneen:
— Mutta pääskysistä minä sittenkin enin pidän. Niihin ei koskaan kyllästy. Eivät ne koskaan juorua, laulavat vain ja ylistävät luojaa kuin oikeat Jumalan lapset. Ja ne ne juuri ovatkin meidän parhaat kesävieraamme.