Herra kuningas riemastui hengessään, palasi kotiinsa, alkoi sahata ja höylätä, kiipesi tikapuille ja naulasi räystästen alle laudanpätkiä aivan niinkuin naapurin ukko häntä oli neuvonut.
— Nyt se ikävä loppuu! sanoi kuningas kuningattarelle illallispöydässä. — Ensi kesänä tulee meille paljon kesävieraita.
Rouva kuningatar aivan säikähti.
— Mitä sanot, herra mieheni? Mistä minä heille kaikille ruokaa — noille hienoille herroille ja silkkileninki-naikkosille?
— Elä hätäile! kuiskasi kuningas hymyillen, ne kesävieraamme ovat kylläkin hienoa väkeä, herroilla on mustankiiltävät hännystakit, haarafrakit, ja hovinaisilla valkoiset silkkirinnukset, mutta kaikki he asettuvat tähän linnaamme omin eväin eikä sinun, kultaseni, tarvitse keittää edes kahviakaan.
— Sinähän horiset! huudahti kuningatar.
— En minä horise! vakuutti kuningas kolme sormea pystyssä.
— Mutta nehän ovat sitten vasta ikäviä kesävieraita, joille ei tarvitse tarjota mitään! keksi kuningatar.
— Päinvastoin! väitti kuningas. — Sinulla, Isabella, tulee olemaan hyvin hauskaa heidän seurassaan. Ne osaavat keskustella vallan vilkkaasti, tekevät huviretkiä saaristoon, purjehtivat merellä, antavat näytöksiä ja konsertteja, laulavat…
— Laulavatkinko? kummasteli kuningatar, joka ei voinut ymmärtää, mitä ihmeen kesävieraita kuningas tarkoitti.