Isähän sen äsken näki sen Uni-Matin! Tuollahan tuo kyykisteli ulkona nurkan takana ja kuunteli seinän läpi että jokos lapset nukkuvat sisällä. Vaan kun kuuli hirveätä melskettä ja häränpyllyn heittoa, niin juoksi metsään ja sanoi että "eipä kannata vielä mennäkkään" ja murisi kovasti. Vaan nyt se taas tupsahti takaisin ja hiipii paraikaa ympäri taloa ja kuuntelee, kuuntelee. Kyykistelee joka nurkassa ja kurkistelee, kurkistelee. Taitaapa akkunaankin kiivetä! Kunhan ei vain pukkaisisi päällään ruudun läpi? Olkaapas vähemmällä. Nyt se hyppäsi alas maahan, kun ei kynnet kestäneet, ja kiersi pihan puolelle! Nyt se jo tuli sisään keskiportaista ja hiipii tuolla kylmässä etehisessä. Nyt se on ihan oven takana! Painaa korvansa ovea vasten ja kuuntelee… Jos nyt yhtäkkiä aukaisisi oven, niin paukahtaisi ovi sen nokkaan ja Uni-Matti loukkaisi nenänsä. Tai saisi sinisen sarven otsaansa! Mutta eihän kukaan halua Uni-Matille pahaa tehdä, sehän on oikein hyvä mies, se vanha setä, se lyhyt lyllerö, jolla on niin kauniit silmät kuin lemmikin kukat ja niin pehmyt parta kuin linnun untuva. Antaa Uni-Matin vain kuunnella oven takana! Kohta se sieltä tulee tännekkin, aukaisee oven niin ettei lukkokaan rasahda ja kävellä hössyttää sängyn viereen. Ensin se tulee kontallaan eikä sen kengän kärjet panekkaan klop klop klop, vaan sillä on huopasyylingit jalassa, oikein semmoiset paksut, valkoiset poromiehen syylingit, joita tehdään tuolla Paltaniemessä. Kyllä sillä metsässä on paulapieksutkin, vaan se jättää ne aina portaille ja tissuttaa, tassuttaa, sipsuttaa ja hipsuttaa tossuillaan.
Sitten kun lapset ovat ihan hiljaa ja panevat silmät sirrilleen, silloin Uni-Matti nousee kontaltaan ja puhaltaa silmiin. Sitten kun on puhaltanut, niin sitten pehmeällä parrallaan hipaisee otsaan ja poskiin ja suuhun ja leukaan ja rintaankin — ja niin se lapsen nukuttaa ja sitten se alkaa sitä kuletella, kuletella…
Ohhoh! Minnekkäs viet minut, Uni-Matti kulta? Annappas minulle tänä yönä pikkunen pulkka ja pikkunen poro, niin että minä saan ajaa huristaa tuolla Kuusamon tuntureilla. Viime yönä se Uni-Matti antoi meille lapsille oikein kauniin veneen ja me soutelimme kuin vesilinnut ympäri kaunista saarta ja siitä saaresta me poimimme sinisiä ja punaisia ja vaikka minkä värisiä kukkasia ja monenlaisia marjoja, mustikoita ja mansikoita. Kiitoksia, Uni-Matti, kiitoksia vaan paljon! Danke schön! Saatamme me saksaksikin kiittää. Ja anna huomeniltana Pojalle komia hevonen ja Tytölle lehmä ja pikkutytölle karitsa, joka kimeästi määkyy että: mää-mää-mää! Voi sinua Uni-Matti, juoksitkos sinä taas pois, kun luulit että minä herään? Höpsistä töppöseen, tule takaisin! En minä sinuun katso, katson vain kattoon.
Uni-Matti, setä kulta,
Väännä hiukan lampun tulta,
Tule viereen istumaan,
Korvan juureen kuiskimaan:
Annatkos, annatkos,
Minulle sen poron, jos
Pysyn aivan hiljaa,
Katson taivaan liljaa?
Tule Matti, joudu nyt,
Kyllä oonkin väsynyt,
Niinpä niin, niinpä niin,
Paina nyt jo silmät kiinn'!
— Mutta mikä kumma siinä onkaan ettette te nuku, lapsukaiset? Minäpä kerron teille niistä Uni-Matin paulapieksuista. Kerronkos?
Kerran kun Uni-Matti oli lasten huoneessa lapsia nukuttamassa ja parrallaan hipomassa, niin isä luuli niitä Uni-Matin pieksuja omikseen ja sanoi äidille että: kas kun on koira veitikka — se Hurtta Sopuli Jyskyleuka Pystykorva Fox — kuljettanut minun paulapieksuni pihalle.
Ja isä pisti ne pieksut jalkoihinsa ja läksi metsään kävelemään. Mutta voi ihmettä kuinka nuo Uni-Matin pieksut rupesivat hyppelemään ja hyppyyttivät isää niin kauhiasti että isä ihan säikähti että minkä kummituksen töppöset hän oli saanut. Eikä voinut pysähtyäkään, vaan hyppeli, hyppeli vain niinkuin suuri jänis ja loikkasi oikein korkealle ilmaan ja putosi alas ja taas heti pinkaisi ilmaan aivankuin kumipallo niin että päätä huimasi. Mutta sitten alkoi kuulua pieksunnokista vikinää ja aivankuin hiiret olisivat puhuneet ja kutittelivat isä rukkaa:
Kutti kutti parahiksi!
Miksis otit, miksi miksi?
Hypi nyt, hypi nyt —
Niin on Matti määrännyt.
Ja isä vain hyppeli puiden välissä eikä tiennyt että miten pysäyttää, vaan silloin Jänis-Jussi, se taiteilija-hyppymestari, alkoi pensaan juuressa ääneensä nauraa ja nauroi niin makiasti että Uni-Matti kuuli taloon asti ja jätti lapset ja läksi takaa ajamaan omia pieksujaan. Hiidenhamppua! Hiidenhamppua!
Töppöseni — seis seis seis!
Minne reissu, hipsun heis!
Nipsis napsis tui tui tui,
Untis antis ui ui ui!