Mutta minä, joka olin vapaehtoinen, minä sain lähteä iltalomalle ja epäilemättä tunsin minä arvoni hiukan syvemmästi kuin nuot toiset. —
VII.
Eräänä päivänä — siitä oli vain toista viikkoa kuin olin pataljoonaan tullut — oli minulle kaupungissa käydessäni sattunut niin hullusti etten tehnyt rintamata omalle pataljoonan päälliköllemme, joka osui tiellä ajamaan vastaani. Syy oli se etten everstiämme ennen ollut nähnyt enkä tuossa, kun hän kiireesti ajoi, ehtinyt tarkata, oliko hänellä nyt yksi tai kaksi raitaa olkalapuissaan ja montako tähteä tai ei ollenkaan tähtiä. Luullen häntä sentähden joksikin tavalliseksi upseeriksi, tein hänelle vain tavallista kunniaa, johon hän heti vastasikin.
Niin oli nyt käynyt — ja minä surulla ja pelolla huomasin erehdykseni vasta kun ajaja oli ohi. Tyynnyin kumminkin kun kasarmiin palatessani kuulin plutoonanpäälliköltäni ettei sellaisesta mitään "tule", koska hän, herra eversti, ei itse ollut suvainnut minua erehdyksestä huomauttaa. Olin senvuoksi hyvilläni ja ajattelin kiitollisuudella hyvää everstiäni, joka ei vähistä piittaa.
Seuraavana päivänä saapui kapteenini komppaniiaan tiedustellen heti ensimmäisenä vapaehtoista. Minä säpsähdin ja astuin herrani eteen.
— Minkätähden — aloitti hän kiukkuisella äänellä, jota en ennen niin ollut huomannutkaan — minkätähden ei vapaehtoinen eilen tehnyt kunniaa everstille, — pataljoonanpäällikölleen, hah?
— En tuntenut häntä, herra kapteeni, vastasin minä mahdollisen levollisesti, mutta tunsin veret kumminkin nousevan poskiini.
— Ette tuntenut, hah?… noh, tunnetteko hänet sitten nyt?
— Kyllä, herra kapteeni…
— Jos vielä tämmöistä tapahtuu, niin minä en laske teitä kaupunkiin, sanoi hän sattuvan ankarasti ja jatkoi samalla: