Näytti siltä kuin molemmat olisimme vaipuneet omiin mietteisiimme — niin minä kuin koirakin. Emme toisistamme ainakaan paljoa välittäneet. Syy oli kentiesi siinä etten minä ollut mikään innokas metsämies ja että Soma, jo ennastaan tietäen minun laimeuteni, näki parhaaksi tällä kertaa pysyä erillään kaikista etsimispuuhista varsinkin koska se, jonka kanssa alkusyksystä aina yksissä olivat metsällä käyneet, oli jo joku aika takaperin hänet ikäänkuin hyljännyt ja matkustanut — minne — sitä ei Soma voinut tietää.
Huvin vuoksi olin siis pyssyn olalleni heittänyt ja lähtenyt liikkeelle kotoani. Niin liikkeelle — ja viimeistä kertaa! Siltä se minusta tuntui. Sillä pitihän minun kohta lähteä, piti kohta erota tästä rakkaaksi käyneestä sydänmaan luonnosta. — Ja minä tahdoin sentähden heittää hyvästit noille tutuille kotisaloilleni, noille jylhänkauneille korpikuusilleni, noille minun notkojeni ja minun norojeni solakoille koivuille, pihlajille ja vanhoille, humiseville aarniopetäjille.
Tahdoin "vielä kerran" kotoisilla rannoilla vapaana vaeltaa ja nauttia puhtoisen Jumalan luonnon tarjoamaa suloa ja viehätystä. — Pienestä pitäen onkin se ollut minun mielityötäni: tuo metsissä kuljeskeleminen ilman erityistä päämäärää tai vaarojen ja kallioiden huipuilla kapuaminen autiossa seudussa, tai järven aalloilla keinuminen — joko sitten vetten tyyninä lepäillessä tahikka rajutuulten raivotessa ja vaahtopäisten aaltojen vihaisesti venhettäni ahdistaessa. Luonto on aina minun paras lemmittyni ollut ja sen kanssa olen ikäänkuin salakihloissa. Se se on minua ymmärtänyt aina parahiten ja silleppä olen usein salaisuuteni uskonut, uskonut suruni ja iloni, silleppä monesti vienoimmat lemmenlauluni laulellut. Kuin ystävä ikään on se minulle ollut monena hädän hetkenä, kuin lohduttaja monena murheen pilvisenä päivänä. —
Luonnon sylistä olin nytkin lähtenyt etsimään lohtua sielulleni, viihdytystä riehahtelevalle sydämmelleni — — ja vahvistusta sille päätökselle, jonka nyt — koko kesän mietittyäni — olin tehnyt. Minä olin näet miettinyt elämän urani, miettinyt tarkoin — ja päättänyt. Niin ainakin luulin tehneeni.
Olin valinnut sotilasuran.
Miksi juuri sen olin valinnut, sitä en enää tarkoin osaa sanoa: veljeni oli upseeri ja kentiesi esimerkki siis siihen oli jotain vaikuttanut, kentiesi myös tämän uran valitseminen oli minuun nähden jonkunlainen oljenkorsi, johon hukkuvain sanotaan hädissään tarttuvan, kun ei ole mihin muuhun tarttua ja kun siis oljenkorsi on ainoa, johon vielä panee toivoa. Tunsinpa minäkin ettei minusta muuksikaan ollut, ettei minulla mihinkään muuhunkaan ollut erityistä vetoa, ei taipumusta eikä lahjoja. Tiedemiehen ura se hajahti minusta omituisen äitelältä — koulunpenkillä olin siitä saanut ikävän käsityksen — kovin kaukana näytti tohtorihattu kiiltelevän… Lakitiedettä en rohjennut ajatellakkaan ja papin uraan en siitä syystä uskaltanut kajota, etten tuntenut mitään "henkistä kutsumusta". Käytännölliselle alalle olin taas tottumaton. — Mutta salaperäisen viehättävänä loisti sitävastoin edessäni tulevaisuuteni hämäristä upseerin urhea haamu, upseerin kiiltävä univormu, upseerin jalo toimi… Siinähän ala, jota koettaa sopii… siinähän ura, joka perille vienee, joka samalla takaa tuon leipätulevaisuuden ja samalla tuottaa mainetta ja kunniaa! Etteikö sitten tuottaisi! Etteikö sitten tuossa toimessa olisi jotain ihmeen viehättävää ja ihailtavaa! — — Suottakohan Runeberg vain olisi laulanut:
Maa kaunis tuo, se hymyllään
Sai urhon lemmen syttymään —
Ken tuot' ei armastaisi?! —
Ei suinkaan syyttä suotta! Kaiketi oli tuossa nyt jotain ylevää, ihailtavaa, suurta… Jos kohtakin eletään keskellä kultaista rauhaa, jos kohtakin miekka ja säilä saa käyttämättä piileksiä huotrassaan, — sittenkin on tuossa sotilasurassa jotain arkipäiväisyyttä ylempää, jotain vallan isänmaallista ja jaloa. Ei se ole yksistään univormu, joka siinä on loistavaa, se on koko toimi loistava!
Näin ajattelin noita kotijärveni louhikkorantoja astuessani ja vähän hajamielisenä kuunnellen jääsohjun sihinää jalkojeni juuressa. Kiveltä kivelle hypellessäni luiskahti hiukan jalkani ja minä tulin miettineeksi: vähän vastoinkäymisiä siinä kumminkin lienee sotilasurallakin, — vaan niitä nyt ei saa säikähtää. Alkuhan on aina hankala! — Ja ensinhän on konttaaminen ennenkuin voipi kävellä. — Uljaasti vaan eteenpäin huolimatta vastuksista, — suoraan päämaalia kohti, vaikka mikä tulkoonkin! —
Vaikka mikä tulkoonkin! kertasin minä ääneeni ja tuulen puuska tempasi sanani kiidättäen ne kohti metsänpuita, jotka rajussa tuulessa puistelivat päitään aivan kuin eivät olisi sanoilleni arvoa panneet. — Eikä mitään epäilemistä enää eikä turhaa aprikoimista!