Niin — tulevaisuuteni on taattu, elämänurani on päätetty…
Ja minäkö sitten en muka kelpaisi sotilaaksi! — ajattelin taasen, ponnahtaen voimakkaana eräälle korkealle rantapaaterelle, — minä, joka olen niin terve kuin veden kala ja — minä silmäsin itseäni, — solakka kuin noron pihlaja! — Turhia se puhuu, joka arvelee minun olevan liian nuoren! — Ettenkö kestäisi?…
Vakuutettuna siitä että ruumiini puolesta kestäisin, koetin uskottaa itseäni että olin sotilaaksi luotu ja aijottu. — Ja olinhan minä jo entuudessa ollut huomaavinani itsessäni pieniä taipumuksia, — jotka kaiketi viittasivat sinne päin. — Sanoivathan ne näet minun lapsuudessani olleen ihmeteltävän rohkean lumi-kinoksissa kahlailemaan, — ja poika-ijässäni muistin olleeni hyvin uuras rakentelemaan sotarintaa puukeiloista ja sitten niitä pommittamaan niin että laattiat jyrisi… Ja voi sitä urheuden ja uljuuden tunnetta, kun puukenraali tai puukuningas pommituksessa kaatui ja kolisten lenti loukkoon! —
Enkä minä myöhemmässäkään poikaijässäni tuntenut vähempää viehätystä, kun milloin lävistin kannon puukeihäällä, milloin kiihkeänä ryntäsin lahoa puuta vastaan ja sain sen suurella ryskeellä kumoon.
Kaiketi olin siis sotilaaksi luotu! — — Mutta vaikka koetin tyysten ja tyynellä mielellä katsella tätä niin kirkkaasti kajastavaa tulevaisuuttani, en kuitenkaan tuntenut sielussani sitä varmaa tyyneyttä, jota kaipasin, ja himmeä epäilyksen tunne hiipi tuon tuostakin poveeni. Mutta sitä koetin nyt jos milloinkaan karkoittaa, masentaa väkistenkin. — Sillä tietysti oli se vain tuommoinen omituinen, selittämätön tunne, joka aina valtaa sen, jonka elämässä joku ratkaiseva käännekohta on tapahtumaisillaan. — Ja olinhan minä sen nyt kerran niin päättänyt ja minä tahdoin osoittaa lujuutta päätöksessäni.
Seisoin kauvan sillä rantakivellä, jolle olin noussut, ja katseeni harhaili järven selempänä vyöryvillä laineilla. Monesti olin kyllä ennenkin aaltojen leikkiä katsellut ja niiden levotonta säveltä kuunnellut. Mutta eipä ennen niiden pauhu ja loiske minusta ollut niin omituiselta kuulunut kuin nyt, — niin synkältä, niin perin rauhattomalta. Miksikä se noin nyt pauhaakin ja ärjyy tuo järvi, — nyt, kun enin toivoisin sen näkeväni hiljaisena, levollisena, viihdyttävänä!
"Nuku, nuku aaltonen.
Nuku jo!
Tuolla laulaa humisten
Kuusisto!
Kehtolaulusi se on —
Nuku aalto rauhaton.
Nuku jo!"
Näitä säkeitä, jotka eräs aikaa haudan lepoon päässyt runoilijaneito oli sepittänyt kentiesi tätä samaa järveä katsellessaan, hyräilin minäkin mielessäni suurta raivoisaa aaltoa seuratessani silmilläni —
… Mutta ei se nyt nuku, ei se nyt halua levätä… Ja tuuli ulvoo ja suhisee niin surkeasti rantapetäjän kyljessä ja auringoton taivas hulmuilee niin mustissa pilvissä…
Voi —!