Suuri kaipuu heräsi minussa nyt päästä pois, — pois täältä kuolettavasta ilmakehästä, vapauteen jälleen.
Naurakoot minulle ketkä tahtovat! — minä lähden pois, jos suinkin pääsen! — Ja enköhän pääsekkin, kun tämä vielä on näin alussa! —
Minä en ollut tullut ajatelleeksi edeltäpäin tällaisia seikkoja. Minusta tuntui luonnolliselta että vielä voisin päästä pois. Ja nämät toiveet nousivat niin voimakkaina rintaani että todellakin uskoin toivojeni toteutuvan.
Tahdoin ainakin koettaa.
Jo seuraavana päivänä seisoin kapteenini edessä esittäen hänelle asiani rehellisellä tavalla. Mutta hänpä, kapteeni, aivan ällistyi tällaisille tuumilleni. Hän alkoi murahdella ja selittää ettei hänen aikanaan ikipäivinä tällaista ollut tapahtunut.
— Vastahan te olette tullut! sanoi hän, — miksi te nyt pois haluatte?
Minä silmäsin surkeasti ympärilleni, rykäsin heikon sairaan tapaan ja sanoin: — Herra kapteeni, mi… minä… olen… tullut huomaamaan… että… olen… väärällä uralla…!
Siihen murahti kapteeni ivallisen "hmhyh" ja sanoi että mahdotontahan se enää oli, kun paperit kerran olivat jätetyt sisään ja nimi — ja kaikki muu merkitty pataljoonan luetteloihin.
Se toivontie siis katkesi siihen. Mutta minulla oli nyt niin valtava kaipuu että tahdoin koettaa toisellakin tavalla. Käännyin kohta lääkärin puoleen ja selitin hänelle että… mitä? Totta vain, mutta lääkäri suuttui niin että melkein ajoi minut ulos — — — Eikä hänen käytöksensä minusta niin kummalta tuntunutkaan, kun perästäpäin asiata ajattelin…
Mutta monta päivää ja yötä säilyi sielussani tuo vapauteen kaikertava ääni. Kävin synkäksi mieleltäni ja olin ääneti silloinkin kun oli lupa puhua. Annoin pääni tahallaan vaipua alas rinnoille ja milloin tilaisuus salli seisoin noloksi tekeytyneenä syrjässä katsellen välinpitämättömästi, halveksivasti toisten harjoituksia.