Täälläkö minun täytyy olla? Täälläkö siis koko pitkä, edessä oleva talvi — ja kevät! — ja koko kesä aina myöhäiseen syksyyn saakka? — Ja ainako on elämä tuntuva yhtä yksitoikkoiselta täällä, kuin nyt, — yhtä kuolleelta, viheliäiseltä?…
Ei ne minua ymmärrä, eivät käsitä — kukaan! — Ja kokonaan surun sortamana menin minä iltahuudon perästä levolle. Koko kasarmi oli minusta nyt ruvennut tuntumaan orjalaitokselta, oma huoneeni tuntui kammottavalta vankilalta. Siinä mielentilassa minä nukahdin.
* * * * *
Aamupuoleen yöstä minä sitten uneksuin: Olin kiipeävinäni äkkijyrkkää kalliota ylös. Kallion alla lepäsi syvä, ammottava kuilu, jonka keskustassa pauhasi valtava koski. Välistä oli kuin kallio olisi muuntunut huojuvaksi torniksi, — torniksi, jonka latvaan minun poloisen oli kapuaminen. Silloin kun torni enin huojui, silloin kuohahteli koskikin siellä syvyydessä, ja minä olin joka silmänräpäys vaarassa horjahtaa alas sen pauhaaviin kuohuihin. Siinä näyttäytyi silloin eräs venhe kosken nielussa alas lähdössä. Venheessä istui neljä henkeä; ne näyttivät tutuilta ja kumminkaan en heitä nyt tuntenut… Minä seurasin sitä silmilläni, katsoin ja katsoin… ja juuri kun se oli allani, minun kohdallani ja kovimmassa aallokossa, — kaatui se kumoon ja siinä olleet syöksyivät suinpäin vaahtoihin — enkä minä heitä enää nähnyt… Kauhistuksen tunne kävi läpi kaikkien jäsenieni, minä vilkaisin hätäisesti alas kallion juurelle, ikäänkuin pelastusta huutaakseni heille ja itselleni, ja näin siellä jotain omaisiani seisomassa. Mutta torni tai kallio se yhä huojui, huojui — eikä pelastusta vainen kuulunut…
Vihdoin heräsin. Se oli ollut hirveää unta. Minä vavahtelin vieläkin tuosta alasputoamisen ja hukkumisen vaikuttamasta sisällisestä kauhusta ja jännityksestä, ja koko ruumiini oli märkänä kylmästä hiestä.
Sellaisia unia!
Mutta näkeehän niitä ihminen jos jonkinlaisia… Eikähän ne tavallisesti merkitse mitään… Hyi sentään, — koen unhoittaa!…
Kun tuo aamu, jolloin tuollaisesta unesta heräsin, olikin sunnuntai-aamu, lähdin kohta kaupunkiin ja viivyin siellä lomalla aina iltamyöhäiseen asti. Siellä saattoi ystävällisten ihmisten seurassa hetkeksi unohtaa olevansa kiinni ja olettaa itsensä täydellisesti vapaaksi. Mutta äitelältä tuntui sitten yön selkään lähteä yksin syyspimeässä kasarmia kohti astelemaan.
VIII.
Sitä seuraava maanantaipäivä, jolloin harjoitukset taas alkoivat, oli mielestäni tukalan pitkä. Minun ikäväni oli noussut ylimmilleen. Ei tuntunut olevan halua sotamieheksi oppimiseen, — ei vähintäkään, ei minkäänlaista innostusta taikka uteliaisuutta tuntemaan esim. kiväärin kymmenien osien eri nimityksiä, tarkoitusta j.n.e. Kolkolta näytti kohtaloni, tulevaisuuteni oli mennyt paksujen pilvien verhoon. Ei yhtään toivon kirkasta tähteä nyt näkynyt sen taivaalla. Sielu kärsi, tahto ja tarmo laimeni, koko olemus ikäänkuin tyrmistyi. Ruumiskaan ei tuntunut kaipaavan mitään ravintoa, — ja minä olin syömättä koko sen päivää.