Kun iltaharjoitukset olivat loppuneet, olisi taas sopinut lähteä kaupunkiin. Mutta ei nyt sinnekkään mieli tehnyt, sillä kolkolta olisi tuntunut taas kasarmiin palata. Pimeäkin oli ja kovin synkkä oli syysillan sää, — tuuli puhalteli, vettä vihmoi ja rännit niin ilkeästi romisivat… Mutta eihän tästä nyt tule mitään tällälailla. Eihän asia nureksimalla parane! — Mitä, jos lähtisi vänrikin luo, — ainoan tuttavansa tykö?
Tämä keksintöni miellytti minua. Tempasin vyöni naulasta, irroitin pistimen kivääristäni ja heitettyäni sinellin hartioilleni kiiruhdin nopein askelin vänrikin asuntoon.
— Kah, sinäkö se olit? — iltaa! Mitenkä se "hurisee?" tervehti vänrikki minut nähtyään.
— Jumala "armahtakoon" herra luutnanttia! — sanoin puoleksi pilalla, puoleksi syvällä katkeruudella ja istahdettuani hänen kehoituksestaan, jatkoin totisella mielikarvaudella:
— Niin että, mitenkäkö hurisee?… Voi tuhannen tulimmaista, kun täällä on ikävä, — täällä teidän kasarmissanne…! lausuin synkällä äänellä ja pannen painon sanalle teidän siten antaakseni huomata että olin eri hengen lapsia.
— Ikäväkö! tarttui lauseeseeni vänrikki, — täällähän se vasta hauska onkin. Niin lystiä päiviä kuin minulla esimerkiksi oli vapaehtoisena ollessani, ei minulla sitten koskaan ole ollut!
— Mitenkä niin? kysyin minä epäilevästi.
— No kuulehan vähän! Meitä oli silloin kolme vapaehtoista: Porosen Santtu, Frilundin Lekku ja minä. Me asuimme kaikki samassa huoneessa täällä kasarmilla, — ja sen saat uskoa, sinä Ilmari, että silloin sitä lystiäkin pidettiin. Yksissä me aina kolusimme lomalla kaupungissa, yksissä juosta kahnistettiin takaisin iltahuutoon — pyryssä ja pakkasessa… Oli meillä monellaisia seikkailultakin — hiton hauskoja!… Kerrankin karkasimme iltahuudon perästä aidan ylitse kaupunkiin, mutta emmepä koskaan joutuneet satimeen.
— Mitäs te, — teitä kun oli kolme velikultaa ja yhdessä asuitte, — vaan minäpä asunkin ihan yksinäni! selitin minä huokaisten.
— Noh, oleskele loma-ajat komppaniiassa! huomautti vänrikki iloisesti ja jatkoi: